Saksalaisen elokuvan tunnettuihin suurnimiin lukeutunut G. W Pabst oli tehnyt pitkän ja vaikuttavan uran teatterissa ennen siirtymistään elokuvamaailmaan. Pabstin ensimmäiset ohjaukset eivät ole jääneet historiaan minään merkittävinä teoksina, mutta jo kolmas ohjaustyö nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen ja melkein saman tien suurten ohjaajien rinnalle. Saksalaisen ”katuelokuvan” tunnetuimpana edustajana muistettu Iloton katu hätkähdyttää nykykatsojaa paitsi kaunistelemattomuudellaan myös sillä, että se esittelee kaksi skandinaavisen elokuvan suurinta naistähteä – Asta Nielsenin ja Greta Garbon – ainoan kerran yhdessä.

Hugo Bettauerin romaaniin pohjautuva Iloton katu on kertomus maailmansodan jälkeisestä Wienistä, jonka loisto ja arvokkuus ovat historiaa kaupungin ajauduttua sodan jälkeiseen kurjuuteen. Yhteiskunta on jakautunut täydellisesti kahtia: köyhät jonottavat kortteleissaan ruokaa rikkaiden pitäessä ylellisiä kestejään kaupungin hienostoravintoloissa. Tässä maailmassa kaikki on kaupan.

Pabstin elokuva ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, sillä vain vuotta aiemmin D. W. Griffith oli filmannut Saksassa maan kärsimystä ja kaaosta kuvaavan melodraaman Isn’t Life Wonderful? Samaa aihetta käsittelevät teokset ovat toteutukseltaan kuin toistensa vastakohtia ja osoittavat hyvin millaiselle yleisölle ja millaisin keinoin ohjaajat elokuvansa tekivät. Griffith käsitteli aihetta hillitysti ja hienostuneesti, melodraaman avulla: hän kuljetti tarinaansa kahden nuoren rakastavaisen kautta osoittaen, että rakkaus ja usko huomiseen ovat kaiken voittavia voimia. Griffith myös kuvasi elokuvansa pääosin tavallisten kansalaisten avulla heidän asuinsijoillaan. Pabst puolestaan loi kurjalistomaailmansa saksalaisen tavan mukaisesti studioon, jossa varjojen kätköissä kuljeskelevat kansalaiset kävivät kuolinkamppailuaan. Pabstin näkemys on alusta alkaen alakuloisempi ja julmempi kuin Griffithin ja varsinkin alkupuolella yhteiskunnan jakautumista korostavat vastakkainasettelut ovat ahkerassa käytössä.

Vaikka Iloton katu näyttää aikakautensa säälimättömästi paikoin stroheimilaisella armottomuudella, ei se selviä loppuun saakka puhtain paperein. Juuri kun elokuvan päähahmot voisivat ajautua lopulliseen kurimukseen, seuraa juonenkäänne, joka muuttaa kaiken – hieman samaan tapaan kuin Murnaun Viimeisessä miehessä (1924). Suurelle yleisölle tämä Pabstin sittemmin tutuksi tullut pahe oli varmasti mieleen, mutta itse olisin halunnut nähdä tarinan menevän kaunistelemattomasti loppuun saakka.

Huolimatta siitä, että tohtori Caligaria näytellyt Werner Krauss tekee mieleen jäävän roolityön vastenmielisenä lihakauppiaana ja Valerie Gert on kerrassaan pirullinen nuoria naisia rikkaille miestuttavilleen välittävänä takkikauppiaana, muistetaan Iloton katu ennen kaikkea kahden suuren skandinaavin elokuvana. Niin Garbo kuin Nielsenkin ovat tahoillaan erinomaisia, heidän työskentelyssään ei ole mitään ylimääräistä eikä mitään liioiteltua. Ilottoman kadun jälkeen Garbo jatkoi Hollywoodiin ja tähteyteen, kun taas Nielsenin pitkä elokuvaura alkoi lähestyä loppuaan – viimeisen elokuvansa hän teki vuonna 1932.

Pabstin melankolinen ja kaunistelematon läpimurtoelokuva joutui tuoreeltaan paheksunnan kohteeksi. Synkäksi luokiteltu elokuva joutui monissa maissa sensuurin kynsiin, sillä sen kuvaamaa yhteiskuntaa pidettiin aivan liian brutaalina suurelle yleisölle esitettäväksi. Vuosikymmenten ajan elokuvasta oli olemassa ainoastaan lyhennelmiä, kunnes vuonna 1997 siitä restauroitiin alkuperäistä vastaava liki kolmituntinen versio. Yhtään kunnollista versiota elokuvasta ei ole kuitenkaan yleisesti saatavilla, joten kotikatsojan on tyydyttävä tällä hetkellä erimittaisiin ja paikoin jopa runsaastikin saksittuihin julkaisuihin.

teksti: © 2008 Kari Glödstaf