David Kessler (David Naughton) ja Jack Goodman (Griffin Dunne) ovat amerikkalaisnuoria, jotka Euroopassa vaeltaessaan ovat päätyneet Pohjois-Englannin nummille. David ja Jack saapuvat pieneen maalaiskylään, jonka asukkaat ovat kuitenkin varsin kylmäkiskoisia heitä kohtaan. He patistavat nuorukaiset yön selkään, mutta tähdentävät, ettei nuorten ole hyvä poiketa ajotieltä vaikka mitä tapahtuisi. Sadekuuron sattuessa kohdalle neuvo kuitenkin unohtuu ja nummella nuoret saavat kimppuunsa valtavan pedon. Jack kuolee, mutta kuin ihmeen kaupalla David selviää.

Sairaalassa maatessaan David tapaa haudasta nousseen Jackin, joka on tullut kertomaan ystävälleen tämän olevan ihmissusi. Davidin ainoa mahdollisuus vapautua ihmissuden kirouksesta on itsemurha, muuten hän muuttuu seuraavan täydenkuun aikaan verenhimoiseksi tappajaksi. Seuraava täysikuukin on sopivasti parin päivän kuluttua.

Vaikka ihmissudella on kestävä paikka niin kauhutarinoissa kuin mytologioissakin, ovat siitä tehdyt edes jollain muotoa kelvolliset elokuvatulkinnat verrattain vähissä. Tunnetuin ihmissusielokuva on varmasti George Waggnerin Universalille ohjaama The Wolf Man (1941), jossa Lon Chaney Jr. esitti riipaisevasti ihmissuden uhria. Myös brittiläisen Hammerin The Curse of the Werewolf (1961) on lajityypin ystäville pakkokatsottava. Jostain syystä suuret elokuvastudiot ovat vierastaneet ihmissusielokuvia, vaikka kaikenlaisia muita kauhugallerian edustajia ovat valkokankaalle marssittaneetkin.

1980-luvun alussa näki täysikuun kaksi klassikkostatuksen omassa genressään saanutta ihmissusielokuvaa. Keväällä 1981 valmistui Joe Danten The Howling – ulvonta ja samana syksynä Delta-jengin (1978) ja Blues Brothersin (1980) ohjaajana muistetun John Landisin Ihmissusi Lontoossa. Molemmat elokuvat saivat osakseen suursuosion, eivätkä täysin aiheetta, sillä varsinkin efekteiltään ne päivittivät ihmissusielokuvaa roimasti. Muilta osin nämä teokset ovat vähän niin ja näin ja varsinkin Landisin elokuvan suuri suosio ihmetyttää, kyseessä kun on jokseenkin tylsä tekele.

Perimmäinen syy tämän elokuva epäonnistumiseen on se, että vaikka kyseessä pitäisi olla kauhukomedia, ei kumpikaan osa-alue toimi toivotulla tavalla. Zombiksi muuttuneesta Jackista, aivan kuten muistakin zombeiksi muuttuneista ihmissuden uhreista saadaan huumoria irti vain satunnaisesti, eikä silloinkaan mitenkään erityisen hauskalla tavalla. Sen enempää tarjottavaa ei ole kauhunkaan saralla, sillä ihmissusikohtaukset on laskettavissa yhden käden sormilla. Suurin osa ajasta meneekin tyhjänpäiväiseen Davidin tilanteen vatvomiseen.

Ihmissusi Lontoossa voitti Oscar-palkinnon parhaasta maskeerauksesta (Rick Baker). Aiheen elokuvat ovat monesti kärsineet juuri heikosta maskeerauksesta, jonka vuoksi susi-ihmiset ovat olleet pikemminkin huvittavia kummajaisia kuin pelottavia yön petoja. Tässä elokuvassa saavutetaan vihdoin uskottavasti niin ihmissuden muodonmuutos kuin lopullinen ulkoasukin, joten tämänkin vuoksi ihmetyttää, että susijaksot ovat niin vähissä. Rick Baker on sittemmin voittanut useita Oscareita, lisäksi hän suunnitteli maskit mm. Michael Jacksonin Thriller-videoon, jonka ohjasi Landis.

John Landisin Ihmissusi Lontoossa on elokuva, joka antaa odottaa itseltään paljon, mutta ei pysty tarjoamaan juuri mitään. Potentiaalia siinä olisi vaikka kuinka, mutta tyhjänpäiväinen toteutus vesittää lopputuloksen täysin. Erityismaininta hienoille efekteille, jotka eivät ole neljännesvuosisadan aikana vanhentuneet tippaakaan. Ihmissusielokuvien ihailijoille tämä on tietenkin pakkohankinta, mutta muille tällä tuskin on paljonkaan annettavaa.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf