Kirjailija James Baldwinin (1924-1987) mukaan "jokainen tummaihoinen amerikkalainen on syntynyt Beale Streetillä", bluesin eloisalla kotikadulla Memphisissä. Ohjaaja Barry Jenkinsille kuviteltu Beale Street edustaa mustan rakkauden poeettis-didaktista konseptia.

Yhteiskunta Baldwinin ympärillä muuttui, mutta rasistinen ristiriita amerikkalaisessa kulttuurissa elää edelleen räikeänä kautta linjan, valtaverkostojen rakenteellisiin kategorioihin vaarallisesti soluttautuneena. Sukupolvensa äänekäs älykkö korosti kirjallisessa tuotannossaan, kuinka Yhdysvaltain valkoinen väestönosa voi ylpeillä vapaalla kansakunnallaan vain hiljentämällä, hiomalla ja häivyttämällä orjuuden historian, samoin kuin kaikkien muiden rotu- sekä seksuaalivähemmistöjen kokeman sorron kirjon.

Omakohtainen kipuilu ajoikin turhautunutta, 60-luvun salamurha-aallosta syvästi järkyttynyttä ja ainakin neljästi itsemurhaa yrittänyttä Baldwinia kehittymään kirjailijasta kansalaisoikeustaistelijaksi. Ja jos Raoul Peckin vuoden 2016 kassa- ja arvostelumenestyksestä I Am Not Your Negro voi jotain päätellä, niin sen, että yleisö palvoo valtiollista väkivaltaa vastustanutta Baldwinia, Black Lives Matter-liikkeen perustajaisää, jonka keskeneräiseen käsikirjoitukseen keskittyvässä dokumentissa Medgar Eversin, Malcolm X:n sekä Martin Luther King Jr.:n kohtalot kietoutuvat yhteen.

Kihisevä huoli afroamerikkalaisten mielivaltaisista joukkopidätyksistä ja asumisen epätasa-arvosta heijastuu vuoden 1974 romaanissa If Beale Street Could Talk (suom. Jos tämä katu osaisi puhua, Otava). Julmuudet ovat jokapäiväisiä, eikä epäoikeudenmukaisuuden rutiinia pääse pakoon. Voimista suurimpana rakkauskaan ei aina suojaa karvailta iskuilta, joita syrjivä systeemi jatkuvasti jakelee oikealta ja vasemmalta, poliisista oikeus- ja koululaitokseen.

Jenkinsin elegantin uskollinen, suorastaan siamilainen sovitus ei tarjoa Moonlightin merellisenä vellovan kehityskertomuksen, surumielen siniseksi sävyttämän identiteettitriptyykin ekstaattista huumaa, mikä saattaa alkuun hämmentää. Empaattinen elokuvantekijä tarkkailee luottavaisen toiveikkaana ja optimistisena kahden ihmisen etenemistä maailmassa epätoivoisimmillaan, yhdessä ja erikseen, kuin Medicine for Melancholy-debyyttihelmen yhden yön deittejä keskiluokkaistuvan San Franciscon sokkeloissa.

Herkkä intohimo hehkuu 70-luvun syksyisessä New Yorkissa. 19-vuotias Tish (KiKi Layne) ja 22-vuotias Fonny (Stephan James) kulkevat käsikkäin pittoreskissa keskuspuistossa, hukkuneina hetkeen ja toisiinsa, vieläpä väreiltään lehtien keltaiseen sointuvissa vaatteissa. Lapsuudesta asti erottamattomien sydänystävien lumoutuneissa silmissä sekä sanoja säästelevissä eleissä sykkii viattoman ensirakkauden hiljainen onni. Luonto komppaa tuoreen kihlauksen lupausta yhteisestä loppuelämästä.

Kohta Tish kuitenkin toivoo, "ettei kenenkään koskaan tarvitsisi katsoa rakastaan lasi läpi." Kylmän, steriilin lasiseinän, joka erottaa vangit vierailijoista, sellaisen, jonka takana syytön Fonny odottaa tuomiota puertoricolaisen siirtolaisen raiskauksesta. Harlemin umpirakastuneet nuoret ovat ehtineet hädin tuskin havahtua tunteisiinsa, kun rasistinen viha roihahtaa, viis siitä, että Tish on raskaana ja Fonny lahjakas kuvanveistäjä.

Kultareunuksettoman aikakauden rapsodinen romanssi riipaisee lineaarisen juonen sijaan kronologian rikkovalla muistojen mosaiikilla, euforisilla takaumilla seurustelevien sielunkumppanien unelmissa kangastelevasta keitaasta, jonka siunatun tilan vuosikymmenten sisäistetty sorto saastuttaa. Tunnelataus visuaalisten monologien viipyilevässä sinfoniassa sattuu vain syvemmälle, kun katsoja tiedostaa stressaantuneen Tishin taistelevan turhaan haavoittuvaisen Fonnyn vapauttamiseksi.

Ponnistella silti pitää, ennen kuin lapsi syntyy, kahden perheen voimin ja kaikin käytettävissä olevin keinoin, vaikka vauvauutisen jäljiltä kukaan ei selviä sivalluksitta. Tishin rakastavat vanhemmat tekevät parhaansa pienokaisensa puolustamiseksi ja tukemiseksi sekä Fonnyn mahdollisuuksien turvaamiseksi musertavien todennäköisyyksien edessä. Voimakastahtoisesta äiti Sharonista (Regina King) tulee yhden naisen etsivätoimisto; isä Joseph (Colman Domingo) pistää pystyyn mustan pörssin pukinehuijauksen kerätäkseen rahat kunnolliseen asianajajaan, joka on valmis vaarantamaan uransa.

Alfred Hitchcock avasi työskentelytapaansa adaptaatioiden parissa: "Luen tarinan kertaalleen, ja jos pidän perusideasta, unohdan koko kirjan ja alan luoda elokuvaa." Käänteisellä lähestymistavallaan If Beale Street Could Talk todistaa, että myös millintarkka sovitus alkuteoksesta voi olla henkeäsalpaavan elokuvallinen. James Laxtonin keskelle katsetta hakeutuva kamera rajaa henkilöt intiimeihin, pehmeisiin potretteihin, jotka tuntuvat unenomaisuudessaan puhuvan juuri katsojalle.

Kaunis ja ajanmukainen tarina arjen raa'asta rasismista ja käsittämättömän kärsivällisestä rakkaudesta toimii niin polttavana perhedraamana kuin yhteiskunnallisesti painokkaana lakitrillerinä, mutta majesteettinen ja humaani sanoma kaikuu kirkkaana: rohkene rakastaa, äläkä luovuta, kun henkilökohtaista kaunaa kantava kyttä koettaa tuhota elämäsi! Näinä kyynisyyttä ja skeptisyyttä sivistyksen merkkeinä korostavina kiihkoilun aikoina Jenkins vahvistaa ja kehittää asemaansa nykytekijöistä kyvykkäimpänä rakkauden kuvaajana, ja se on radikaalia.

Teksti: 2019 Samu Oksanen