Jääkenttien sankareista on harvemmin nähty elokuvia. Varsinkaan 20 000 vuoden takaisista sankareista. Lapsille kuin myös perheen vanhemmille suunnattu Twentieth Century Foxin animaatiohaarakkeen Ice Age – jäätikön sankarit (Ice Age, 2002 USA) matkustaa ajassa taaksepäin juuri tuon kaksikymmentuhatvuotisen matkan, jolloin pallollamme tallusteli turkkeihin sonnustautuneiden esi-isiemme lisäksi mammutteja ja sapelihammastiikereitä.

Jääalueiden edetessä yhä etelämmäs ja eläinlaumojen paetessa niitä, löntystää yksinäinen mammutti Manfred (äänissä Ray Romano/Antti Pääkkönen) kohti pohjoista. Kärsäkarvoihin tarrautuu ylivilkas häsläri, Sid-laiskiainen (John Leguizamo/Antti L. J. Pääkkönen), joka änkeää jääräpäisen mammutin kyytiin kadotettuaan perheensä. Jännitystä elokuvaan tuo sapelihammastiikereiden lauma, joka yrittää varastaa ihmisheimolta päällikön poikavauvan. Vauvan löytävät kuitenkin Manfred ja Sid, jotka päättävät palauttaa sen takaisin ihmisolennoille. Juonikas tiikeri Diego (Denis Leary/Santeri Kinnunen) liittyy joukkoon ryöstääkseen poikavauvan laumansa johtajalle. Näin kolmikko taittaa matkaa Diego oppaana kohti tiikereiden ansaa.

Ice Age paljastuu jo alkumetreiltä alkaen kovin ennakoitavaksi tarinaksi, jossa ihmisvauva aiheuttaa vauva-elokuvista tuttuja toimintakohtauksia ja päähenkilöiden historiasta paljastuu ryppyjä. Käsikirjoituspuolella ahaa!-elämykset ovat jääneet jääkauteen ja loppuelokuva on kasattu jäänteistä. Tarina siis kulkee siitä missä lumipenkka on matalin. Toiminnallisuutta kuitenkin riittää pitämään turvat huurteessa, joten kylmäksi elokuva ei jätä tässä suhteessa. Jäävuoristoradalla liukua, jääkautista lumilautailua ja lumipallojen viskelyä, mutta myös väkivallan piirteitä. Tältä puolelta katsottuna elokuva ei tarjoa järin mielenkiintoista tarinaa.

Tietokoneanimaatiot ovat tulleet jäädäkseen, joten pelkkä teknisesti laadukas osaaminen ei enää riitä onnistuneen elokuvan tekemiseen. Näinhän se olisi pitänyt olla jo ensimmäistenkin genren elokuvien kohdalla. Ice Agen jääympäristö ei ole väririkkain tai moniulotteisin, joten teknisestikään elokuva ei yllä Toy Storyn esimerkilliseen tasoon. Elokuvalta sopii jo vaatia huomattavasti enemmän mitä 7 vuotta vanhemmalta teokselta.

Mammutti, laiskiainen, sapelihammastiikeri ja ihmisvauva ovat hauska nelikkö. Yksiulotteiset hahmot elävät vauhdikkaissa tapahtumissa, ja kieltämättä lapsenmielisyys heräsi myös minussa. Kerrankin elokuva myös loppui, kun tarina oli kerrottu loppuun (kesto 81 min).

teksti: © 2002 Raimo Miettinen