Arto Paasilinnan samannimiseen menestysromaaniin perustuva Hurmaava joukkoitsemurha (2000 Suomi) jää keskitasoisen kirjan kusirajaan. Ohjauksesta ja tuotannosta on vastannut kotimaisen komedian veteraani Ere Kokkonen, jonka käsistä on lähtenyt useat Uuno Turhapuro -elämykset. Tällä kertaa Kokkosen filmatisointi ei pane Uunon aikoja paremmaksi, homma laahaa, vaikka paikasta toiseen siirrytäänkin komealla tourist-bussilla. Jopa Vesa-Matti “Uuno” Loiri on mukana kuvioissa lähes yhtä toivottomana tapauksena, pohjalaisena kuivanmaankapteenina.

Itsemurhaa yrittäviä on itsetuhoisessa maassamme noin 15 000, joista noin joka kymmenes pääsee sinuiksi aatteidensa kanssa. Ja kun ei olla Pohjanmaalla, erehtyvät kaksi itsetuhoista surkimusta vahingossa samaan latoon samoissa aikeissa. Toisella naru, toisella pyssy. Kenraali Kemppainen (Heikki Kinnunen, tv-sarja Vääpeli Körmy) ja nelinkertainen johtaja Onni Rellonen (Tom Pöysti, tv-sarja Vääpeli Körmy) toteavat, että nyt täytyy siirtää ainakin kahta itsemurhaa myöhemmäksi. Saunan ja kaljan jälkeen Relloselta pääsee pieni idea suusta, josta kehittyy myöhemmin bussilastillinen innokkaita itsemurhakandinaatteja huristelemassa ympäri Eurooppaa etsimässä paikkaa josta “heittää lusikat pölyiseen nurkkaan”.

Se minkä Arto Paasilinnan kirja paljastaa takakannessa tuntuu hyvältä niin elokuvassa kuin kirjassakin. Tämän jälkeen juttu haukkaa liian suuren palan. Itseäni ei suuremmin miellyttänyt Paasilinnan kirjan eteneminen tämän latoepisodin jälkeen, eikä Kokkosen elokuvakaan ole pystynyt parempaan. Kankean romaanipohjan ja Kokkosen neljännesvuosisadan vanhan tarinan kerronta ontuu kuin rampa rakki. Eikä asiaa paranna tasainen sakki tv-koomikoita, joista Heikki Kinnunen, Eero Melasniemi, Titta Jokinen ja Juha Muje ovat säälittävästi maneereihinsa kangistuneita tapauksia. Hahmoista ei onnistuta vääntämään mielenkiintoisia siksi, että heitä on liikaa ja heidät esitellään liian nopeasti. Kokkonen on käyttänyt kömpelöjä flashback-kuvia, jolloin kerrotaan ylimalkaisesti hahmon pääpiirteinen tausta.

Huonojen näyttelijäsuorituksien lisäksi Hurmaava joukkoitsemurha ei toimi näin pienellä rahalla. Tuotantoryhmä on lähtenyt tekemään sellaista mikä ei ole mahdollista tällaisella budjetilla. Seurauksena on “kovan käden” karsiminen oleellisista osioista. Vai mitä sanot koko elokuvan ajan odotetusta kohtauksesta, jossa matkailubussi lentää kallionrinteeltä alas mereen on kuin leikelty valokuva, jota liikutellaan “näkymättömillä” naruilla. Vaikka tapaus ei pilaa koko elokuvaa, tuntuu tekeminen olleen kovin “harrastelijamaista” (toim. huom. Lainaus hiihtoliiton päävalmentajan Kari-Pekka Kyrön lausunnosta dopingkohun yhteydessä.), eikä maalatut vuoristotaustat muistuta kuin 70-luvun Dallasia.

Hurmaava joukkoitsemurha on väärä valinta kirjasta elokuvaksi. Näyttelijäkaarti on legendaarinen, mutta kulahtanut. Työnjälki tekniseltä puolelta on korkeintaan kohtuullista. Yhteenvetona voidaan sanoa, että elokuva ei sovitu missään nimessä muiden vuonna 2000 valmistuneiden kotimaisten elokuvien joukkoon. Se ei ole millenium-kelpoinen.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen