Human Traffic (1999 Iso-Britania, Irlanti) on kuin Trainspottingin LSD-trippi 1½ tunnin mittaisena. Juoni kertoo perjantaipäivän illasta sunnuntain iltaan eli yhden viikonlopun bailusession, jossa ectasy virtaa ja spotpovalot lyövät.

Justin Kerriganin elokuva liikkuu tutussa ympäristössä, missä monet muutkin brittielokuvat nykyään liikkuvat, huumeiden. Vaikka Human Traffic ei suoranaisesti istu sisällä hummeongelmassa, koskettaa se silti sen sisälle osittain. Amerikkalainen versio elokuvalle olisi Doug Liman hieno Go, jossa Katie Holmes ja kaverit sekoilevat vuodenvaihteessa.

Elokuvan kohde ryhmänä on selkeästi nuoret aikuiset, he jotka käyvät klubeissa ja bailaavat. Suoranaiseen buumiin tuntuu nouseen se ilmiö, jossa elokuvista yritetään tehdä TV-sarjamaisia, juonettomia ihmisdraamoja. Vähän aikaa sitten videolle tullut Greenwhich Mean Time uiskenteli vielä syvemmällä saippuasarjanesteessä kuin nyt tämä Justin Kerriganin debyytti.

Hahmoja on useita ja juoni mitätön, tätä kaava tuntuu Human Traffic noudattavan. Ikävänä piirteenä elokuva ottaa ectasyn “mainostamisen”. Human Trafficissa on kohtaus, jossa ensikertalainen miettii sitä millaisia vaikutuksia ectasynapilla onkaan hänen ruumiiseensa. Mielessä hän käy läpi lääkärien antamat ohjeet ja kaverien kokemukset napeista. Lopputulos on arvattavissa.

Ahdasmielisenä voisin laskea kuinka monta kertaa sana-ectasy mainitaan elokuvassa, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Parhaimpana osana elokuvassa on sen visuaalisuus ja henkilöiden ajatuksia kuvaavat kohtaukset. Tehokas äänimaailma, joka iskee lähes jokaisessa kuvassa taustalta, tuntuu oikealta valinnalta tähän elokuvaan.

Human Traffic on Justin Kerriganin esikoisohjaama elokuva, joka sai viimevuonna ainakin kahdesta eri paikkaa palkinnon. Toronton kansainvälisiltä elokuvafestivaaleilta se nappasi “vuoden esikoisohjaus” -palkinnon ja “paras elokuva”-palkinnon se pokasi kotimaassaan British Independent Film Awardseissa.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen