Suomi-dekkarin uusi tuleminen valkokankaalla jää Vares-sarjan toisen myötä turhaksi toiveeksi. Innoton Huhtikuun tytöt maustaa Reijo Mäen pohjatekstiä poliittiisella korruptiolla, mutta perusote on yhä konservatiivisen yhteiskunnaton.

Ensimmäisen osan ohjanneen Anders Engströmin tilalle vaihdettu Lauri Törhönen ei muuta paljoa. Skitsofreenisyys Mäkelän-kauden Vareksien farssihahmojen ja uudemman tummasävyisyyden kanssa on kuitenkin syventynyt. Sarjan tulevaisuuden köydenvedossa häviäjäksi päätyy viileä eurodekkari ja sitä myöten kansainvälinen markkinointipotentiaali.

Käsikirjoittaja Katariina Sourin sovitus tuntuu keskeneräiseltä. Mäen dialogi on usein luonnottoman ahdasta ja elokuvaan huonosti istuvaa. Mukaan ympätty poliitikon lahjontakuvio on vaalirahakohun innoittamana tehty irtolisäys Hollywoodin tyylilajissa: se ei syvennä juonta eikä sano itse aiheesta mitään uutta.

Sovituksen lisäyksistä voi mainita myös olutmerkin tökerön tuotesijoittelun. Jos Vares olisi jotain muuta kuin laskelmoitu rahantekokone, asia häritsisi aidosti. Populistiset keltaisen lehdistön aiheet ja käsittelytapa, kuten keskiössä oleva kolmen nuoren naisen katoaminen, menevät kuitenkin kirjailijan piikkiin. Ruotsalaisille laatudekkareille hävitään jälleen rikollisuuden yhteiskunnallisen asemoinnin puutteissa.

Reini pääosassa on yhä karismaattinen ja yritteliäs, eikä näyttelijätyössä ole muutenkaan erityistä moittimista. Ylilyövän psykoottinen palkkamurhaaja Taisto Oksanen ja hiillitysti näyttelevä romantisoinnin kohde Riitta Viiperi voisivat silti olla eri elokuvissa.

Musiikkiraita on heikko. Heti avausotosten ilmakuvien päällä soi karmaiseva 90-lukulainen teknobiitti. Turkua kiertäviä ilmakuvia on enemmänkin, metritavaraa ympätään väliin aina kun kerronnan on arvioitu sakkaavan. Sitä kuvarajauksiltaan televisiomaisen tunkkainen ja mielikuvituksettomasti kuvattu elokuva tekeekin paljon.

Lopussa nytkähtää sarjan ensimmäisen elokuvan tapaan isommin ja koomisiin loppukuviin hypätään kreikkalaistyylisestä tragediasta täysin yllättäen. Dramatisointi on myös epäselvä: dekkareille ominainen tyydytys – juonilankojen yhteen sitominen – on möhlitty pahanlaiseksi sotkuksi.

Blu-ray: Julkaisussa 1080p 1.78:1 -laajakuva ja DTS-HD MA 5.1 -ääniraita.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen