Howl – Huuto (2010) on osittainen läpileikkaus beat-runoilija ja ihmisoikeusaktivisti Allen Ginsbergin (1926—1997) elämästä, etenkin hänen Huuto-runostaan ja siitä käydystä vuoden 1957 oikeudenkäynnistä, jossa syytettynä oli Huuto ja muita runoja -teoksen kustantaja.

Elokuvana se on hieman pointiton ja myös ponneton tapaus. Sisällöllisesti se koostuu paremminkin dokumenttiin soveltuvasta runkomateriaalista, joka on päätetty lavastaa ja dramatisoida faktoihin nojautuen. Lopputulos on osiensa summa, dokumentilta tuntuva näytelmäelokuva.

Syy lienee se, että ohjaajat Rob Epstein ja Jeffrey Friedman ovat taustoiltaan palkittuja dokumentaristeja. Epsteinin homoseksuaalin poliitikon urasta ja salamurhasta kertova Ehdokkaana Harvey Milk (1984) sai Oscarin ja on Gus Van Santin Milkin (2008) perusta.

Howl rakentuu päällekkäin leikatuista tasoista, jotka etenevät samaan tahtiin. Ensimmäisessä seurataan oikeussalidraamaa. Huuto on joutunut homoseksuaalisen sisällön vuoksi moraalin vartijoiden hampaisiin. Runoa syytetään säädyttömyydestä ja sille vaaditaan levityskieltoa. Asiantuntijat väittelevät taiteellisista ansioista, mutta syyttäjät kuvataan pöyhkeiksi ja hieman kateellisiksikin.

Toinen taso on runon keskinkertainen animaatiokuvitus. Ginsberg eli James Franco resitoi kiihkeästi valtion tilasta, sisäisistä ristiriidoistaan, kollega Carl Solomonin kohtelusta ja muista marginaaliin sullotuista. Samalla nähdään liekkejä, tummaa kaupunkikuvaa ja nukkemaisia hahmoja, mutta myös sävyjä kuin van Goghin maalauksista. Mieluummin sitä melkein sulkee silmänsä ja kuuntelee Francon lausuntaa. Siinä niin sanotusti osutaan nuotteihin.

Runoa kuullaan myös kolmannella tasolla. Mustavalkoisissa kohtauksissa Ginsberg on runoillassa. Vielä julkaisematon kirjallinen mullistaja on ikään kuin neitsytmatkalla elävän yleisön edessä. Oikeussalikohtauksia lukuun ottamatta koko elokuva on Francon kelpo show.

Neljäs taso on lähimpänä dokumentaarista kerrontatapaa, kameralle avautuvaa puhuvaa päätä. ”Haastattelun” oikeutus piilee siinä, että Franco saa rauhassa keskittyä metodinäyttelemiseen, esittämänsä hahmon haltuun ottamiseen.

Ginsbergin henkilöhistoriaa käydään läpi niin ikään turvautumalla mustavalkoisiin takautumiin. Jack Kerouacin inspiroima nuori homoseksuaali etsii paikkaansa ja rakkautta sotien jälkeisessä Amerikassa, eikä vähiten hän paini seksuaalisen identiteettinsä kanssa, jolle sikiöasentoon vetäytynyt moralistinen yhteiskunta ei anna tilaa.

Guy Debord puhui rekuperaatiosta. Yksinkertaistaen se tarkoittaa sitä, että kapitalistinen koneisto kykenee muuttamaan sitä vastaan suunnatun luovan työn tuloksen palvelemaan omia tarkoitusperiään, myymään sen takaisin vaarattomana.

Howlin kaltaisia elokuvia katsoessa tämä tulee helposti mieleen. Yhteiskunnan jahtaama ja lähes tuhoama henkilö muuttuu lopulta kansallisaarteeksi, lopputekstejä lainaten ”yhdeksi 20. vuosisadan tunnetuimmista runoilijoista”. Skitsofreenista toden totta.

Näin kävi myös beatnikki William S. Burroughsille, jonka pääteoksen Alaston lounas kohtaloa vatvottiin oikeudessa pidempään kuin Huutoa, joka lopulta koitui syytetyn eli kustantajan hyväksi. Ja näin kävi Bret Easton Ellisille, jonka Amerikan psykoa pidetään nykyään 90-luvun amerikkalaisen proosan avainteoksena.

Aiheesta kiinnostuneille on dokumentti Obscene (2007). Se kertoo Grove Press -kulttikustantamon synnystä, sen boheemista perustajasta ja käydyistä oikeustaisteluista Kravun kääntöpiirin ja Lady Chatterleyn rakastajan julkaisemiseksi Yhdysvalloissa.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen