Hiljainen paikka (2018) oli pirullisen tehokas, yhdelle nokkelalle idealle perustuva postapokalyptinen painajainen vanhemmuudesta lähitulevaisuuden äänettömässä maailmassa, jossa sokeat hirviöt jahtaavat äärimmäisen tarkan kuuloaistinsa avulla romahtaneen yhteiskunnan henkiinjääneitä selviytyjiä. Viittomakielellä kommunikoiva viisihenkinen Abbottin perhe teki parhaansa pysyäkseen turvassa, suojellakseen lapsiaan ja pitääkseen yllä illuusiota vanhaan malliin rullaavista rutiineista metsätilalla Appalakkien takamailla.

Taiteen pitää tuntua paitsi voimakkaana emotionaalis-kognitiivisena prosessina, myös hyvin fyysisesti vatsanpohjassa. Täysin takavasemmalta hiipinyt yllätyshitti näytti, mitä elokuvantekijöiden vaalima valkokangaskokemus todella tarkoittaa.

Kauhu tutkitusti porautuu suoraan mantelitumakkeeseen eli aivojen pelkokeskukseen. Amygdalassa ahdistus aktivoi pakene tai taistele-reaktion. Sydämensyke kiihtyy, hengitys tihenee, kurkkua kuristaa, kämmenet hikoavat. Harvoin kauhuviihde kuitenkaan jättää katsojaa syvän liikutuksen tilaan, henkisesti uupuneeksi.

Hiljainen paikka kanssa korosti, kuinka joidenkin on yksinkertaisesti mahdotonta olla rouskuttamatta popcornia, rapistelematta karkkipussia sekä ryystämättä limsaa. Huolimatta paheksuvista katseista tai siitä, että elokuvassa pienikin pihahdus johtaa lähes välittömästi kivuliaaseen kuolemaan demogorgonmaisten, lepakoiden lailla eturaajojen varassa laukkaavien limaisten kärpäsloukku-öttiäisten piraijanhampaissa.

No, ainakin saatoin verhosta toiseen loikkivana kissaihmisenä lohduttautua ajatuksella, että skenaarion toteutuessa meluisat mussuttajat ja raskaskenkäiset kanta-astujat syötäisiin ensimmäisinä, mutta koetapa kerätä tarvikkeita, kokata, peseytyä, poistaa lankuista sojottavia nauloja, saati sitten synnyttää vaiti. Ja minä kun kuvittelin korona-aikana kukoistaneeni pöpökammoisena maailmanlopun preppaajana ja arjen turhanpäiväisen taustahälyn häivyttäneenä erakkona.

Ehkä eniten perhedraaman ja dystooppisen helvetin hienossa yhdistelmässä yllätti, että sen sai aikaan roolistaan jenkki-Konttorin (2005-2013) riemastuttavana pilailumestarina ja rakastettavana flirttailijana Jim Halpertina parhaiten tunnettu John Krasinski, josta paljastui näyttelijää parempi ohjaaja-käsikirjoittaja. Ympäristö rakensi hermoja raastavaa jännitystä, tiukka kerronta kiristyi määrätietoisesti kohti klimaattista uhrautumista, kuvat ja henkilöt olivat kiehtovia.

"Älä kerro minulle, kuinka kuu paistaa, vaan näytä minulle valon kimaltelu rikkinäisessä lasissa." Venäläiseltä klassikkokirjailija Anton Tsehovilta draamallisen tarinankerronnan neofyyteille lainattu neuvo pätee edelleen hyvänä nyrkkisääntönä, vaikka nyky-Hollywood täyttääkin elokuvat liiallisella ekspositiolla.

Melodramaattisten ja teatraalisten mykkäfilmien asemesta Krasinski kertoi hakeneensa Hiljaisen paikan visuaaliseen kieleen vaikutteita etenkin Coenin veljesten modernista westernistä Menetetty maa (2007) sekä Paul Thomas Andersonin amerikkalaisen kapitalismin armottomasta ahneuskuvauksesta There Will Be Blood (2007).

Lähempi tarkastelu paljastaa, että käytetyt vertailukohdat visualisoivat kohtaukset pitkälti valmiiksi jo käsikirjoitusvaiheessa, kamerakulmista tai kuvaussuunnasta hahmojen liikkeisiin ja leikkausrytmiin. Koruttomista mutta tarkkaan harkituista otoista katsojalle välittyy visuaalisesti kaikki tarvittava tarinan seuraamiseksi sekä ymmärtämiseksi ilman musiikkia tai muita ääniä.

Paradoksit kuuluvat luontoon. Christiaan Huygens väitti vuonna 1678 valon olevan aaltoliikettä, minkä Thomas Youngin keksimä kaksoisrakokoe interferenssikuviollaan vahvisti vuonna 1802, kunnes sitten Albert Einstein ihmeiden vuonna 1905 selitti, että valo käyttäytyy välillä kuin hiukkaset.

Karmeuksiin vahvasti eläytyvät kauhufanit nauttivat ahdistuksen ja pelon tunteille altistumisesta, kun taas nitropelejä kestämättömät yrittävät viereen pakotettuina torjua traumoja ja laskea stressikäyrää vaimentamalla äänet ja kurkkimalla ruutua sormien välistä tai tyynyn takaa.

Miten kauhea olisi Psykon (1960) kuuluisa suihkukohtaus vailla terävästi viiltäviä stinger-viuluja tai Paranormal Activityn (2007) found footage-demonikummittelun loppu ilman pahaenteisen painostavaa bassosärinää? Katsoitpa melkein minkä tahansa kauhuelokuvan kohtauksen tai trailerin, ei se tunnu samalta mykistettynä. Kauhun ääniraita voi virittää aivot etsimään vihjeitä lähestyvästä uhasta tai tehdä katsojasta vaistonvaraisesti säikkyvän tahdottoman sätkynuken.

Hiljainen paikka kiersi perusdilemman näyttämällä jo ensimmäisessä kuvassa, keiden kohtalosta katsojan täytyy kantaa huolta. Äänen ja hengenvaaran välille syntyi heti visuaalinen yhteys. Tällöin vähäisetkin muutokset eleissä, ilmeissä ja katseissa tihkuivat vakuuttavasti tunnetta ja merkitystä.

Krasinski myös muisti, että Aristoteleen Runousopin mukaan draaman tulee olla kokonainen, loppuun suoritettu sekä pituudeltaan rajoitettu. Tasaisen vauhdin asteikolla kasvavista superbrändeistä rahakkaita ikiliikkujia rakentavat suurstudiot ovat unohtaneet, että hyvä tarina koostuu alusta, keskikohdasta ja lopusta.

Salaman vangitseminen pulloon toistamiseen on tunnetustui vaikeaa, vaikkei mysteeri olisikaan päässyt pilaantumaan. Pitäisi pystyä tarjoamaan "isompaa ja parempaa". Scifi-kauhuklassikko Alienin (1979) toimintapainotteisemman jatko-osan ohjauspestiin liittyy kuuluisa tarina siitä, kuinka tuolloin vielä varsin tuntematon James Cameron marssi liitutaululle, lisäsi nimen perään s-kirjaimen ja muutti sen dollarimerkiksi kahdella pystysuoralla viivalla.

Simppelin premissin logiikkaan on hankala väittää vastaan; Aliens (1986) ja Terminator 2: Tuomion päivä (1991) olivat molemmat kriitikoiden ylistämiä taloudellisia menestyksiä. Monien mielestä jopa alkuperäisiä teoksia parempia.

Pelkoja ja fobioita lienee melkeinpä jokaisella. Niin yksilöiden kuin yhteisöjen normaalielämään nivoutuu säännöllisesti menetyksiä ja järkytyksiä. Bisneskonsulttien tyhjässä puheessa pienet murheet ja vastoinkäymiset aiheuttavat jouhevaan arkeen vain harmillisia monttuja tasoitettavaksi.

Sitten on kokonaisia kansakuntia ja sivilisaatioita ravisuttavia, 9/11:n, ilmastonmuutoksen, kulkutautien sekä maailmansotien kaltaisia globaaleja keikahduspisteitä ja vedenjakajia, joiden jäljiltä ei ole paluuta entiseen. Tällaisella takaumalla käynnistyy Osa 2.

D-Day, arvoituksellisen alien-invaasion ihanan aurinkoinen alkupäivä. Hylätyltä vaikuttava periamerikkalainen pikkukaupunki Uudessa-Englannissa. Lava-auto karjaisee parkkiin, ovi paukahtaa kovaa kiinni. Lee-isä (Krasinski) kipaisee kaupasta appelsiineja evääksi naapuruston baseball-otteluun, jossa arka Marcus-poika (Noah Jupe) valmistautuu lyömään kunnarin.

Leluhyllyssä näkyy eräs äänekäs avaruussukkula, televisiosta kantautuu huolestuttavia uutisraportteja ympäri maailmaa. Abbottien viimeinen rento perheviikonloppu pallokentän laidalla kääntyy äkisti ylösalaisin, kun liekehtivä ja savuava jättiläismeteoriitti kiitää taivaan poikki hölmistyneen hiljaisuuden vallitessa. Pian puistoon sataa tulikiveä, sekasorto iskee ja jo juostaan karkuun.

Oudon katastrofin spielbergmäisestä prologista siirrytään päivään 474 ja jatketaan siitä, mihin edellinen elokuva päättyi. Taistelu kotitilalla on ohi, mutta aikaa hengähtää ei ole. Farmi roihuaa ja tulvii, ja hirviöiden ruumiita makaa kaikkialla, kun äiti Evelyn (Emily Blunt) lähtee lapsineen Leen kuoleman jälkeen kohti kaukaista merkkitulta, joka voisi johdattaa uuteen piilopaikkaan ja ihmiskunnan jäänteiden luo.

Abbottit saapuvatkin pian hylätylle terästehtaalle, jossa asustaa avokatsomossa alussa vilahtanut vanha perhetuttu Emmett (Cillian Murphy). Surun surkastama, peittävästi pukeutuva pessimisti ei ilahdu tulokkaista, mutta vastentahtoisesti sallii heidän jäädä yön yli äänieristettyyn bunkkeriinsa.

Panokset pysyvät piinaavan korkeina, kun Abbottit pakotetaan hajaantumaan, ja teinit joutuvat aikuistumaan aggressiivisesti. Ennen kuin Emmett ehtii häätää hädänalaisen klaanin ilmatiiviistä holvistaan kuuro Regan-tytär (Millicent Simmonds) ottaa isänsä perintöä kunnioittaen keskeisen, oikeastaan elintärkeän roolin itsenäisenä vastuunkantajana erkaantuessaan muusta porukasta korkeataajuisen radiosignaalin perässä rohkeasti omille teilleen.

Kyyneleisen Evelynin pyynnöstä Emmett kuitenkin suostuu matkalle mukaan Reganin avuksi. Kuten nuori sankaritar Netflixin kehutussa uutuusanimaatiossa Mitchellin perhe ja koneiden kapina, yhteisen edun puolesta taistelevalla Reganilla on kuuloherkkien hirviöiden kukistamiseksi toiveikas tavoite, johon vain hän uskoo.

Evelynin on toisaalta välttämätöntä uskaltautua pois sulatosta keräämään lääkintätarpeita, sillä vastasyntyneeltä vauvalta uhkaa arkkumaisessa kantokehdossa loppua happi, ja koska patriarkan paikasta hermoileva astmaatikko Marcus on loukannut jalkansa karhunrautaan. Krasinskilla riittää oikeutetusti luottoa nuoriin pääosanesittäjiin, joita ohjaajan aina loistava vaimo taitavasti tukee kokeneiden veteraanien kanssa.

Raikas uutuuden viehätys onnistui kolme vuotta sitten sumentamaan silmät juoniaukoilta ja epäuskottavilta gimmickeiltä, joihin huomio näin jälkikäteen kiinnittyy. Krasinskin visio saattaa tuntua uniikilta, mutta hyödyntää silti monia perinteisiä kauhutrooppeja, jotka on kuin repäisty Robert Kirkmanin sarjakuvista.

Apokalypsista ponnistava Osa 2 tarttuu eksistentiaalisen survivalistikauhun ajatukseen, että vihamielisiä muukalaisia, viruksia, zombeja tai autoritaarista ja repressiivistä hallintoa vaarallisempia voivatkin olla itsekkäät, ahneet sekä pelokkaat ihmiset. Abbottit kohtaavat taipaleellaan niin ihmisyyden alhaisimmat kuin arvokkaimmat puolet: hädän hetkellä sinnitteleviä menestyjiä sekä kaiken moraalin ja soveliaisuuden sivuuttaneita.

Krasinski alkaa todella kasvaa ja kehittyä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Mytologia laajenee, hahmot syvenevät. Hän ei epäröi palata hetkiin, jotka vetosivat yleisöön Hiljaisen paikan pienimuotoisuudessa, ja muunnella niitä ekspansiivisempaan ja entistä häijympään suuntaan. Julkaisun viivästymisen vuoksi teemat ja kuvat ovat aivan uudella tavalla ajankohtaisia. Miksi korjata jotain, jos se ei ole rikki?

Maailma ei ole muuttunut miellyttävämmäksi, mutta siitä huolimatta Osa 2 missaa Hiljaisen paikan suuret, riipaisevat hetket. Nelivuotiaan pikkuveli Beaun (Cade Woodward) hengen kymmenen minuutin kohdalla maksaneesta virheestä Leen viimeiseen viestiin tapahtuneesta syyllisyyttä potevalle Reganille.

Vaikka kuvaaja ja leikkaaja ovat vaihtuneet, ja Krasinski vastaa tällä kertaa yksin kässäristä, Osa 2 noudattaa huolella ensimmäisen elokuvan sementoimia audiovisuaalisia lakeja. Polly Morganin pitkissä otoissa maailma näyttäytyy prameilematta, Marco Beltramin tunnelmallisen scoren avittamana. Jännityksen kivijalkana on ristiinleikkaus, joka toimintakohtauksissakin kohdistaa fokuksen henkilöhahmoihin. Osa 2 on viimeisen päälle pätevästi kynäilty, näytelty sekä paketoitu.

On jokseenkin ironista mutta samalla vain osuvaa, että varovaisuutta ja valpasta eristäytymistä alleviivaava elokuva saa vihdoin ensi-iltansa pandemiarajoitusten purkautuessa. Ja teatterissa Osa 2 on nähtävä, vaikka sitten käsidesin tuoksussa ja kiinalaisessa lannoitetehtaassa valmistettu suodatinpussi naamalla.

Teksti: 2021 Samu Oksanen