Clint Eastwoodin draama jatkaa Invictuksen eleettömällä kerronnallisella tyylillä. Outo aihe, rajakokemukset, toimii keinona käsitellä kuoleman lopullisuutta. Lopussa kietoutuvia ihmiskohtaloita yhdistää elämän jatkuminen sen vaikutuspiirissä.

Kahdesti Oscarista ehdolla olleen Peter Morganin käsikirjoittama Hereafter seuraa kolmea polkua. Kaakkois-Aasian tsunamista alkavan pääosassa on sydänpysähdyksestä selviytyvä, menestynyt parisiisilaisuutisankkuri Marie LeLay (Cécile De France). Toisessa 12-vuotias lontoolaispoika (Frankie ja Georgie McLaren) menettää kaksoiveljensä auto-onnettomuudessa, mutta tuntee tämän läsnäolon elämässään.

Kolmas päähenkilöista on erikoisin, meedion tehtävät henkilökohtaisista syistä jättänyt, San Franciscossa asuva varastotyöläinen George Lonegan (Matt Damon). Yrittäjäkatseinen veli (Jay Mohr) pyrkii houkuttelemaan Georgen takaisin tuonpuoleisen välimieheksi, mutta tämä vastustelee. Kuoleman läsnäolo on tehnyt elämisen nykyisyydessä mahdottomaksi.

Näkökulmat on varsin metodisesti valittu. Ranskalaisnaisen edustaa paluuta rajan takaa, uutta muuttunutta elämää, kuten Peter Weirin eloisassa Fearlessissa. Pojan kautta katsotaan kuoleman läsnäoloa, haamukipua. Meedio Loneganin elämää kuolemaa vainoaa tietoisuutena, auringon peittävänä varjona.

Hollywood-melodraaman tavoista irtautuva Eastwood ohjaa väkivaltaisia lähihistorian maailmantapahtumia sivuavaa draamaansa taidokkaan vähin tehokeinoin. Tom Sternin otosten pituus ja rajaukset ovat kuvallisesti hienon Invictucsen tapaan maltillisia ja painokkaita. Musiikkia käytetetään niinikään hyvin harkiten.

Banaalille mystisismille – ensinnäkin kuolema, mutta etenkin rajakokemukset – altista aihetta käsitellään ovelasti, spiritismi kun herättää oikeutettua epäluuloa. Ongelmat vältetään toteavalla ekspositiolla. Elokuvan päähenkilöillä todella näyttää olevan kosketus kuolleisiin, piste. Ajatukseen ei tarvitse uskoa, jotta sen ympärillä liikkuva kertomus toimisi.

Eastwoodin myöhemmistä töistä uusimmalla on yhteistä myös Gran Torinon kanssa. Vaarallisen kömpelösti kolisevat palaset saadaan kuljettua tarinan läpi lähes äänettä. Hahmot yhteen paikkaan ahtava loppu särähtää hieman, mutta pitkälle erillään jatkuvat tiet eivät milloinkaan vaadi esimerkiksi sellaista epäuskon pidättelyn mentaaliakrobatiaa, kuin Paul Haggisin Crashissä.

Totutusti pienin elein näyttelevä Damon on haastavassa roolissaan mainio. Yhteiset flirttailevat kohtaukset Bryce Dallas Howardin kanssa ovat täyttä elokuvataikaa. Cécile De France on myös rajakokemuksista ääneen puhuvana, ympäristössään suurta epäluuloa herättävänä uutisankkurina viehättävän elinvoimainen.

Viimeinen kohtaus on hienovaraisesti toiveikas. Synkkään menneisyyteen aina katsonut Lonegan saa siinä pienen välähdyksen lähitulevasta. Loppua kohden aavistuksen laahaava kertomus päättyy kokonaisuudelle uskollisesti: yrittämättä sanoa liikaa, katsojaan luottaen.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen