Eläköitymispuheillaan uhkaileva Steven Soderbergh ei ole suostunut jämähtämään yhden karsinan sisälle. Esikoisellaan Sex, Lies, and Videotape indie-maailman huipulle ponkaissut jenkki on sittemmin ohjannut mm. kolme Ocean’s elokuvaa, jotka ovat malliesimerkkejä suuren rahan viihdepläjäyksistä. Soderbergh palaa kuitenkin vähän väliä juurilleen. Bubblen ja The Girlfrien Experiencen kaltaiset produktiot eivät ole hirveästi sikariportaan toiveista välittäneet.

Soderberghin uraa leimaa kokeilunhalu. Uran tuorein Haywire on aika lailla puhdasverinen käsikähmä, jossa turvallisuuspalvelun kick ass –typykkä mättää vastapelureita turpaan yksityistettyä väkivaltakoneistoa piikittelevän juonen varjolla. Yhden asian elokuva käärii selkärankansa kuitenkin mielekkääseen pakettiin.

Eritoten Jason Bourne -sarjaan profiloitunut heiluva kamera on ollut viime vuosina muodissa. Parhaimmillaan kikka lisää hektisyyttä ja läsnäoloa, yleensä se tekee toiminnasta täysin mahdotonta seurattavaa. Mallory Kanen (Gina Carano) kepittäessä konnaremmiä kamera ei ole staattinen, mutta välienselvittelyt eivät myöskään ole uhka epilepsiaa sairastaville. Soderberghin lyönneissä on audiovisuaalisesti paljon samaa kuin Eastern Promisessin vertaansa vailla olevassa kylpyhuonehipassa.

Protagonisti Mallory Kane on elokuvan ainoa millään lailla merkittävä nainen. Vapaapainijana paremmin tunnettu Gina Carano on roolissa varsin yksiulotteinen. Tämä ei ole moite, sillä se pukee hahmoa ja häntä ympäröivää maailmaa. Tarttumapinnasta vastaa pikemminkin erittäin nimekäs sivuosakööri. Malory on voima, ei persoona. Tätä korostaa jälkikäteen madallettu, monotoninen ääni. Caranno ei ole seuraava Kate Winslet, mutta naispuolisen terminaattorin rooliin hän on nappivalinta.

Soderberghin työnäyte on pitkästä aikaa äksönpätkä, jonka nyrkkikaruselli ei aiheuta akuuttia leuan venyttelyä. Pelkästä hyvästä kuvauksesta ja koreografioiden suunnittelusta ei ole kyse. Vaikka sopivasti poliittisuutta sisäistänyt tarina ei ole vallankumouksellinen, pitää se menon virkeänä ja liikkeessä. Puoleentoista tuntiin tiivistetty trilleri on tehokkuuden ruumiillistuma. Henkilöistä, paikoista ja tilanteista kerrotaan tarvittava minimi.

Hyvin tehdyn perusmätön yläpuolelle Haywiren nostaa ennen muuta rytmitys ja tyyli. Äänien vaimentamisen ja vahvojen värisävyjen kaltaiset kikat puoltavat paikkansa, ja tekevät lopputuloksesta omansalaisen. Soderberghin keltainen löytynee pian värityskirjasta Michael Mannin sinisen rinnalta.

Hektisten kohtausten sykettä ei nosteta turhalla kiireellä, eikä jännite ole juonenkäänteiden räjähtävyyden varassa. Ristiriidat kasvavat ja etenevät niin orgaanisesti, että lopputanssi on vain looginen askelten päätepiste, ei väkinäinen viimeinen yhteenotto.