Ohjaaja Jan de Bont (Twister, Speed) on uudestaan ohjannut vuonna 1963 tehdyn Yö kauhujen talossa, joka pohjautui taas Shirley Jacksonin romaaniin. Paholaistalo (The Haunting, 1999 USA) on persoonottomien henkilöiden ympärille puristettu kauhuilu, jonka parasta antia ovat muutamat nokkelat efektit.

Eleanor (Lili Taylor) on orpo 30 vuotias nainen, joka on koko elämänsä ajan huolehtinut äidistään. Nyt, kun äiti on kuollut ja sisko haluaa Eleanorin talon itselleen joutuu nainen keksimään jotain uutta. Hämäräperäinen soitto kertoo Hill House-talosta, jonne otetaan ihmisiä joilla on uniongelmia. Eleanor ottaa tilaisuudesta vaarin ja lähtee katsomaan taloa. Tarjous sisältää vieläpä rahallista vastinetta, joten Eleanor suuntaa keltaisellaan autollaan kohti tätä kartanoa (samanlainen auto kuin Stephen Kingin romaanista Guzo).

Tällaisesta jutusta on myös muita kiinnostuneita, Catherine Zeta-Jonesin (Zorron naamio) ja Owen Wilsonin (Shanghai Noon) esittämät sivuhenkilöt saapuvat myös tähän pienen kaupungin kokoiseen kartanoon. Liam Neeson (Rob Roy) esittää lääkäri-tutkijaa, joka on perehtynyt uniongelmiin ja hän haluaa tutkia niitä tässä erikoisessa ympäristössä.

Kartanon taloudenhoitaja kerkiää varoitella paikan yöllisistä huudoista, mutta kukapa uskoisi niitä. Kun sitten alkumetrien kalkkiviivat on ylitetty saadaan juttuun uutta potkua. Erittäin mielenkiintoisessa ympäristössä liikkuvat uniongelmaiset saavat katsojan hämmennykseen, sillä niin iso tämä Hill Housen kartano on. Kartanon alkuperäinen 1800-luvulla kuollut, omistaja Gair alkaa häiritsemään näiden jo ennestään huono unisten yötä. Elokuva kertoo yhden yön aikana käydyistä tapahtumista vaakuuttavasti ja se yö tuntui välillä ikuisuudelta.

Päähenkilöksi valitun Lili Taylor hoiti roolinsa ihan mallikkaasti, mutta juonen vähäinen kerronta vähensi henkilöiden persoonallisuutta. Muita osia esittävät Zeta-Jones, Wilson ja Neeson ovat kaikki samalta planeelta eikä kukaan heistä tunnu mitenkään tärkeältä eli menkööt kuoleman suuhun.

Elokuvan efektijuhlat (Phil Tippet ja Craig Hayes) eivät olleet mitään kauniita taikka hienoja. Mielestäni niitä on jo käytetty 90-luvulla ihan tarpeeksi. Yllättäen elokuvaan oli piilotettu paljon efektejä joita oli hankala huomata, mutta jotka lisäsivät tunnelmaa huomatessa. Vaikuttavia olivat patsaiden melkein mitättömät silmät, jotka toivat sitä oikeaa tunnelmaa, mutta muuten tällainen elokuva sisälsi liian vähän onnistumisia, jotka olisivat tuoneet sellaisen todellisen kauheuden tunteen.

teksti: © 1999 Raimo Miettinen