Taidokas sovitus ei aivan pärjää ennakko-oletusten ja elokuvakielen kovassa ristipaineessa.
Potter-saagan päättävä taidokas sovitus ei aivan pärjää ennakko-oletusten ja elokuvakielen kovassa ristipaineessa. Näyttävä fantasia karsii keskeisen tarinalinjan, mutta jää silti paikoin viitteelliseksi. Outoa kyllä, elokuva on myös liian lyhyt. Rowlingin kirja kuuluu vaadittuun lukemistoon.
Kahtia jaetun Kuoleman varjelusten ensimmäinen filmatisointi sai paljon irti lisäpituudesta. Toinenkin alkaa herkullisen viipyilevästi maahisten pankin ryöstöllä. Synkkä, filmirakeinen kuva on tunnelmallisesti kohdallaan. Leikkauksella luodaan tiivistyvää jännitystä. Dialogista ilmenee Rowlingin taito huumorin ja vaanivan uhan yhdistämisessä.
Ensimmäinen puoli nojaa erinomaisiin roolisuorituksiin ja on turhasta patetiasta riisuttu. John Hurtillä on vaikuttava puheenvuoro päähenkilön kanssa, Tim Burton -imagonsa vangiksi jäänyt Helena Bonham Carter on vaihteeksi muutakin tehdessään imitaatiota Emma Watsonista Hermionena. Päätähdet Radcliffea lukuunottamatta istuvat rooleihinsa täydellisesti.
Antipodi Voldemortin ja seuraajien välille luodaan myös kutkuttava jännitte, jossa kuolonsyöjät saavat pelon vallassa hädin tuskin sanoja suustaan. Jason Isaacsin krapulaisen tärisevä habitus on riemastuttava. Ralph Fiennes saa vihdoin tilaa hahmotella Voldemortistaan katkeroituneen, pelokkaan ja inhimillisen pahan.
Vähitellen tapahtumien paljous alkaa peittää elokuvallisen dramatiikan. Sovitus sitoo kyllä kohtauksia yhteen nokkelasti, mutta hahmojen motivaatiot ja tapahtumien täydellinen merkitys aukenevat lisääntyvästi vain lähdemateriaalin hyvin tunteville. Vaikutus on toisinaan tahattoman korni, kun elokuvan sisällä vähäpätöiseltä vaikuttavia henkilöitä nostetaan hetkeksi fanfaarein kerronnan keskiöön.
Yates ja ykkösosassa loistanut säveltäjä Alexander Desplat dramatisoivat välillä raskaskätisesti. Koko elokuvasarjan painoa kantava Severuksen (Alan Rickman) kuolema on lähes pilattu spirituaaliseksoottisella vokaaliääniraidalla. Nevillen kapinapuhe Voldemortille muistuttaa Braveheartin William Wallacesta – mahtipontisuus on ylitsepursuavaa.
Yllättävintä skaalaltaan valtaisan, kahdeksanosaisen elokuvasarjan päätöksessä on sen loppuhuipennus, joka on kiirehditty ja epätyydyttävältä. Katsojien mielenkiinto olisi varmasti kestänyt – suorastaan vaatinut – puoli tuntia lisää. Potter ja Voldemort jäävät kaipaamaan laatuaikaa. Myös Rowlingin Jeesus-tematiikka ohitetaan nopeasti ja Harryn paluun dramaattisuus jää eteenpäin kiirehtivän kerronnan jalkoihin.
Vikoineenkin saagan päätososa on huippuunsa viritettyä ja pääosin emotionaalisesti mukaansatempaavaa suurviihdettä. Sykähdyttävä, kuvatun maailman hengestä motivoituva, erikoistehosteita harkiten käyttävä ilme on erityisen muistettava. Eduardo Serran otokset ovat edelleen synkän satumaisia. Tekninen puoli on tarinan lyömätön palvelija, joka palkittaneen Oscar-iltana.
Harryn etäisenä pysyneen oppi-isä Dumbledoren nuoruusmuistojen leikkaus poistaa yhden kirjasarjan kiinnostavimmista – muun muassa fasismia ja velhomestarin homoseksuaalisuutta käsitelleistä – jaksoista.
Teksti: © 2011 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA