Sarjan paras filmatisointi luottaa hiljaisiin hetkiin ja laajaan näyttelijäjoukkoon.
Viimeistä edeltävä Harry Potter -elokuva on sarjan toistaiseksi paras. Kaksinkertaistetun pituuden pariksi on luotu seesteinen, hiljaisiin hetkiin luottava tyyli. Sivurooleissa vaikuttaa olevan jo valtaosa Brittein saarten menestyneimmistä elossaolevista näyttelijöistä.
David Yatesin kaksi edellistä Potter-filmatisointia epäonnistuivat. Etenkin vaikutelma avaintapahtumien kataloginomaisesta läpikäynnistä häiritsi. Kuoleman varjelukset on merkittävä käännös: kohti pidempiä otoksia, painokkaampia kohtauksia ja itsellistä elokuvallista ilmaisuvoimaa.
Yates vie pääkuvaaja Eduardo Serran kanssa kameran kauemmas hahmoista. Vaikuttavilla laajakuvaotoksilla ja hitailla ajoilla rakennetaan eeppisyyttä, joka sopii hienosti viimeisen osan vakavuuteen. Tehosteena on myös käsivaraa. Kuvauksellinen valikoima on eloisa.
Valtavaksi kasvanut hahmogalleria on sidottu tiukasti tarinankerronnan tarpeisiin. John Hurtin tai Imelda Stauntonin, viimeisinä lisäyksinä Rhys Ifansin ja Bill Nighyn kaltaiset tähtinäyttelijät saavat juuri sen verran aikaa kuin tarina vaatii. Näin nimekästä näyttelijoukkoa on harvoin käytetty yhtä tyynesti.
Pääkolmikosta Rupert Grint on yllättäen laajentanut ilmaisuaan eniten, sekoittuen hyvin huippujen joukkoon. Emma Watson on jo täysi ammattilainen. Vain Daniel Radcliffen Potterin osalta vaihtelut syvyyssuunnan tunnerekisterillä on jouduttu rakentamaan musiikin ja leikkauksen keinoin. Yates ei onneksi nojaa pääosansa taitoihin välttämätöntä enempää.
Näyttelijöiden, säästeliäästi käytetyn dialogin ja leikkauksen yhteispeli toimii avauksesta lähtien vetovoimaisesti. Ehkä toisen kerran sarjassa saavutetaan useampia hetkiä, joilla on selvästi itsenäistä elokuvallista arvoa. Koomisesti näppärä soluttauminen taikaministeriöön jää mieleen, niin myös kolmikon eri vaiheet tarinan temaattisissa maisemissa, syksyisissä ja lopulta jäätyneissä metsissä.
Pohdiskelevia otoksia muun muassa jylhistä walesiläisnäkymistä käytetään tiiviin käsikirjoituksen vaatiman tempoilun lieventämiseksi. Työteliään Alexander Desplat’n musiikki romanttisessa tyylilajissa on miellyttävän pidättyvää. Dramatiikka saavutetaan herkästi, alleviivaamatta.
Pitkä kesto alkaa rasittaa erinomaisen Godrickin notkoon sijoittuvan jakson jälkeen. Kirjassa toiminnallisempia vaiheita on maustettu takaumilla. Elokuvassa niitä ei ole ja se käyttää tarinan eteenpäintyöntävistä elementeistä valtaosan. Lopussa ajaudutaankin septologian perusvikaan, tapahtumien kiireelliseen ketjuttamiseen. Eheän kaaren kannalta loppu tulee puoli tuntia myöhässä.
Teksti: © 2010 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA