Rujoilla ihmisluonnon tutkielmilla ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa kurmottanneen Björn Rungen tuorein kantaa osittain sarkastista nimeä Happy End. Eri sukupolvia ja –puolia edustavien epäonnen ja vastoinkäymisten riivaamien väsyneiden kasvojen tummuminen on yhtä aikaa toiveikas ja rankka kokemus.

Ihminen on monellakin tapaa hassu eläin. Eritoten meillä valmiiseen maailmaan syntyneillä on enemmän tai vähemmän vankkumaton usko asioiden järjestymiseen. Rungen kärsimysnäytelmä on jossain määrin nähtävissä holhousyhteiskuntaa piikittelevänä kritiikkinä. Kukaan henkilöhahmoista ei ole avoimen uskonnollinen, mutta silti he kaikki toivovat elämänsä laadun paranevan ilman sen kummempia toimenpiteitä.

Kuvottavista ja tyypillisesti vaikeasti sulatettavista tapahtumista ei ole puutetta. Eritoten perheväkivalta saa rumat kasvot. Episodirakennetta välttelevässä rakenteessa kevennystä ei haeta American Beautyn tyylisellä masennushuumorilla. Sujuvasti yhteen linkittyvien ihmiskohtaloiden seuraaminen ei ole kuitenkaan samanlaista henkistä tuskaa kuin vaikkapa Happinessissa. Toivo kumpuaa tapahtumien arkisuudesta ja siitä kokemuksesta, että nähtävissä olevat ongelmat ovat ylitettävissä.

Ilmapiirin hengittävyydestä huolimatta tapahtumat eskaloituvat välillä erittäin koskettaviksi. Hirviömäisetkin henkilöhahmot säilyttävät inhimillisyytensä rippeet jopa epäinhimillisimmillä hetkillään. Teot ja sanat eivät koskaan lipsu aamupiirrettyjen pahistelun asteelle. Rankan arjen epätoivo puree.

Rungen ohjaus uhkuu varmuutta. Kamerankäytön staattisuus ja leikkauksien vähyys vaatii näyttelijöiltä nappisuorituksia, eivätkä kokeneet ja kokemattomat tunteiden tulkit petä. Kylmää hohkaava sininen värifiltteri on ollut ohjaajien suosikkilelu jo reilun vuosikymmenen ajan. Tämä ja ajoittainen häivytyskuvilla kikkailu rikkovat silloin tällöin arkirealismin, mutta kokonaisuudessaan kuvakerronta on vahvaa.

Draaman upeimmat hetket kiteytyvät kohtausten sisällä tapahtuviin tunnelman ja näkökulman muutoksiin. Katsojan suhde henkilöhahmoihin muotoutuu hiljalleen ja kuten ihmisissä yleensä, myös Kim Fupz Aakesonin kirjoittamilla persoonilla on useita kerroksia. Björn Rungen tilannetajua ja näyttelijöiden autenttisuutta on kiittäminen salamannopeista jännitteen muutoksista. Jopa romanttiselta vaikuttava tilanne saattaa äkisti muuttua menneisyydestä tutuksi peloksi.

Suomeen Ruotsalaisista elokuvista on viime vuosina rantautunut pääasiassa Stieg Larsonin rikosromaanien filmatisointeja ja niiden hengenheimolaisia. Happy End muistuttaa, että länsinaapurista tulee myös puhdasta laatudraamaa.

Teksti 2012 Jouko Luhtala