Lokakuussa 1978 esikaupunkien kotoisa turvallisuudentunne järkkyi, kun amerikkalaisesta unelmasta siinnyt, psykiatri Samuel Loomisin (Donald Pleasence) määritelmän mukaan ”paljas, puhdas pahuus” saapui valkoisen Shatner-maskin takaa vaanimaan ja rivissä teurastamaan Haddonfieldin pahaa-aavistamattomia, kiimakiireisiä lapsenvahteja kuun ja kurpitsalyhtyjen väräjävässä loisteessa.

John Carpenterin alkuperäinen Halloween – naamioiden yö muurasi teinislasherien hämmästyttävän hyvin aikaa kestäneen peruskiven samalla suoraviivaisuudella, jolla ohjaajan itsensä säveltämä teema, muutaman nuotin simppeli syntikkasekvenssi, saa kylmät väreet kulkemaan sekä uusien että vanhojen kauhufanien selkäpiitä pitkin. Kuusivuotiaana isosiskonsa tappaneen Michael Myersin mustien, sieluttomien silmien edessä ei auta tunteilu, järkeily tai rukous Jumalalle; armottoman ja arvaamattoman sarjamurhaajan motiivittomilta veitseniskuilta ei kukaan ole turvassa.

Kengännauhabudjetin kohtalokas kujanjuoksu on poikinut ihan riittämiin – seitsemän jatko-osaa ja Rob Zombien kaksi uudelleenvisiointia – stereotypioita, sotkuista gorea sekä ihmispsykopaatin patologiaa demystifioivia selityksiä roskaväen epäterveestä perhe-elämästä, mutta kuin taikaiskusta kauhutuotantojen 2000-luvun renessanssista yksinoikeudella vastanneen Blumhousen luovan katon alta syntyy jälleen nörtähtävän lajirakkauden hedelmä, joka paitsi kunnioittaa myös kehittää klassikon tyylikästä tunnelmointia ja poliittista viestiä á la George A. Romero.

Koska elokuvasarjan aikajanaa on tökitty ja taivutettu suuntiin, joiden perässä tuskin kukaan enää pysyy, franchisen perusteisiin palaava ohjaaja David Gordon Green tekee kirjoittajakumppaninsa Danny McBriden kanssa kaikille palveluksen sivuuttaessaan monimutkaisen mytologian. Tuore Halloween ottaa kauhumestari Carpenterin parhaan perinnön ja jatkaa verilöylystä ainoana selvinneen Laurie Stroden (esikirkuja Jamie Lee Curtis) tarinaa neljä vuosikymmentä myöhemmin traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivänä kipukimppuna, joka haluaa lopullisesti katkaista molemminpuolisen pakkomielteen kehän ja tasata tilit identiteettinsä määrittäneen naamiomiehen kanssa.

Green on aina kokenut rikkinäiset ihmiset kutsumusaiheekseen, pois lukien pössyttelykomediat Pineapple Express – ohutta yläpilveä (2008) sekä Your Highness (2011). Neuroottiset pelot ja vainoharhat ovat siirtyneet jälkipolviin ja vieraannuttaneet Laurien niin lapsena huostaanotetusta tyttärestään Karenista (Judy Greer) kuin lukioikäisestä tyttärentyttärestään Allysonista (Andi Matichak) Sarah Connor-tyyliseksi, sukkapuikkojen sijaan raskaasti aseistautuneeksi linnoittautujaksi, joka piikkilanka-aitojen suojissa vain odottaa vankimielisairaalassa viruvan Michaelin (tutun raskaasti hengittävä Nick Castle) vääjäämätöntä pakoa.

Kauhuelokuvien rankoista tragedioista selvinneiden omat kertomukset ja tuleva arki katoavat liian usein välittömän pakokauhun piiritanssin pyörteisiin tai kekseliäiden tappokikkojen käsikirjan sivuille. Väkivallan vaste unohtuu. Henkisen tilinpäätöksen tuskaisa todellisuus tiivistyy Halloweenin alussa Laurien yllättyneeseen reaktioon, kun mehukasta juttua rikospodcastiinsa metsästävät journalistit ovatkin halukkaita kuulemaan myös Michaelin verenpunaisessa varjossa panssaroitua Fort Knoxiaan kärsivällisesti ladannutta ja varmistanutta naista.

Kun vankikuljetus sitten kolaroi, mörkö palaa pysäyttämättömän luonnonvoiman lailla keppostelemaan kotiinsa asettaen kaikki Stroden naiset vaaraan. Entä ovatko Haddonfieldin huolettomat vanhemmat ottaneet opikseen viime kerrasta? Eivät tietenkään, vaan viis veisaavat korttelipoliisin lailla hermonpäillään partioivan Laurien varoituksista päästäessään pulleaposkiset merirosvot ja cowboyt mankka olalla karkkikierrokselleen.

Pikkukaupungin asujaimisto ei ole koskaan ollut tyhmempää kuin etsiessään turvapaikkaa yläkerran makuuhuoneen vaatekomerosta; juostessaan naapuriin sen sijaan, että kaasuttaisi karkuun; ja vastatessaan jokaiseen tömähdykseen ”Ei se ollut mitään”. Kuolinsyy: idiotismi.

Pelko hiipii hiljaa ja hitaasti, joskin Green pumppaa Halloweeniin sitäkin enemmän verta – niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Toiminnanpurkaukset ovat nopeita ja brutaaleja, kuitenkin niin, että varsinaiset raakuudet rajautuvat monesti kuva-alan ulkopuolelle. Erityisen tehokkaasti ohjaaja hyödyntää heijastuksia peileissä ja ikkunoissa sekä autojen, taskulamppujen ja liiketunnistimien kirkkaita, katkeavia valoja. Mielen hyytävällä shakkilaudalla katsojaa siirrellään uudelleenkontekstoidusta, ylösalaisin käännetystä kohtauksesta toiseen, ei säikkyen vaan järkyttyen hirviön puolen sekunnin huomaamattomasta tuijotuksesta hämärässä.

Erilaisilla esiintymisillään Halloween-elokuvissa Laurien hahmosta on sarjan saatossa tullut kunkin aikakauden kiehtova kulttuurinen tunnus. Toisen aallon feminismi löi kunnarin, kun Laurie osoitti kanttia ja toimintavalmiutta Carpenterin originaaliversiossa. Tosin pelastavat laukaukset ampui tohtori Loomis, eli mies. Halloween – naamioiden yö kuvasti tuota jännitettä konservatiivisen ideologian ja naisten vapautumispyrkimysten välillä. Konseptin käsittely jatkui vähäisemmässä määrin aliarvostetussa Halloween II – tappajan paluussa (1981).

Tuntuvan tauon jälkeen Halloween H20 (1998) esitteli Laurien posttraumaattisen stressin markkeeraajana, sulkeutuneena alkoholistina, joka kantoi syviä taisteluarpia karmaisevasta, elämänsä tuhonneesta kohtaamisesta Michaelin kanssa kahdenkymmenen vuoden takaa. Persianlahden sota oli päättynyt vuonna 1991, ja elokuva edusti kasvanutta tietoisuutta traumakokemusten aiheuttamasta emotionaalisesta vahingosta.

Nyt 2018 uhri-Lauriesta on kuoriutunut perseitä potkiva valloittaja-Laurie. Kuka olisi uskonut, että Carpenterin ja Curtisin kulttiläpimurron juhlavuonna, jolloin ykköspuheenaiheeksi on kapitaalein kohonnut rohkeiden naisten esiinmarssi omilla nimillään ja kasvoillaan, saisimme hykerryttävän itsetietoista fanifiktiota ja katarttista traumakuvausta saumattoman hyväksi Halloween-elokuvaksi paketoituna. #WeAreLaurie.

Teksti: 2018 Samu Oksanen