Ivan Reitman oli yksi ensimmäisiä joka loi menestyksekkään ja oikeasti toimivan mallin elokuvasta, joka sekoittaa kauhua ja komediaa. Sitä ennen ehkä parhaiten oli onnistunut Roman Polanski kuuluisassa debyytissään Dance of the Vampires. Vaikka Haamujengiä (Ghostbusters, 1984 USA) onkin jäytänyt ajan hammas jossain määrin, se onnistuu edelleen ilahduttamaan kokonaisuutena. Varsinkin 90-luvun kauhukomedioita seurannut ihminen tietää, että tällaisia elokuvia on harvassa. Tyylilaji onkin osoittautunut yhdeksi haastavimmista elokuvatyyleistä. Siksi on mielestäni reilua, että Ghostbusters saa viisi tähteä. Elokuva oli myös yksi 80-luvun menestyksekkäimmistä elokuvista.

Todennäköisesti kaikki ovat nähneet tämän elokuvan, ja jos eivät ole niin olisi syytä. Siksi juonen selittäminen tuntuu hieman turhalta, mutta tehdään se nyt kuitenkin, jos vaikka joukkoomme on eksynyt muutama “sivistymätön” elokuva-diggari.

Kolme tiedemiestä, Venkman (Bill Murray, Entäs Bob?), Stantz (Dan Ackroyd, Blues Brothers) ja Spengler (Harold Ramis, Päiväni murmelina), tutkivat New Yorkissa paranormaaleja ilmiöitä ja aaveita. Kun heitä tukeva yliopisto päättää niin sanotusti vetää projektista piuhat irti, joutuvat miehet perustamaan oman yrityksen. Aluksi business ei ota luistaakseen, mutta pian he saavat yhden asiakkaan. Ja sitten toisen. Kolmannenkin. Tiedotusvälineet alkavat kiinnittää huomiota ryhmään ja pian kaikki tuntevat iskulauseen “Who ya gonna call? Ghostbusters!”.

Todelliset ongelmat alkavat vasta, kun liian innokas ympäristöministeriön virkamies tuhoaa Haamujengin laitteet ja vapauttaa kaikki vangitut henget ja aaveet vapaaksi New Yorkiin. Tästä seuraa tietenkin kaaos ja kolmikko saa paiskia töitä koko rahan edestä. Kuten Venkmankin sanoo “No job is too big, no fee is too big.”.

Ivan Reitman tekee kolme asiaa, mitä eivät monet onnistu elokuvissaan tekemään: tärkein näistä on se, että Reitmanin luomat ajan edistyksellisimmät erikoisefektit eivät ota valtaa elokuvasta ja sen tarinasta (efektien hallinta on nimittäin yleinen ongelma nykypäivän elokuvassa). Pääpaino säilyy koko ajan kerronnan ja henkilöhahmojen ympärillä. Vaikka 80-luvun alkupuolen efektit tuntuvatkin meistä nykypäivänä lähinnä typeriltä, pitää aina muistaa, että jokainen joutuu toimimaan oman ajan tekniikan rajoitusten mukaisesti.

Toinen onnistunut asia elokuvassa on kauhun ja komedian yhdistäminen. Valtaosan mukaan elokuvan kauhu, varsinkin alun kirjasto-kohtaus, on edelleen toimivaa. Tämän rinnalle on saatu hyvin toimivaa huumoria, jonka toimittamisesta perille on vastuussa pääasiallisesti Bill Murray hienossa roolissaan.

Kolmas ja elokuvan kannalta erikoisen tärkeä on henkilöhahmojen kemia, joka toimii täydellisesti Haamujengin jäsenten kesken ja vielä paremmin Bill Murrayn ja Sigourney Weaverin (joka esittää Bill Murrayn “tyttöystävää”, joka sattuu asumaan aaveiden päämajassa eräässä rakennuksessa kaupungin keskustassa) välillä, johon Reitman saa hyvänä ohjaajana sopivan määrän kipinää. Kaiken kaikkiaan Murray ja Ackroyd (joka on kirjoittanut elokuvan Harold Ramiksen kanssa) ovat ehdottomasti parhaimmillaan tässä elokuvassa. Murray on onnistunut nykyäänkin tekemään hyviä töitä, mutta Ackroydin ura tuntuu olevan pahasti laskussa. On ollut jo 80-luvulla. Lisäkiitos näyttelijätyöstä pitää antaa Rick Moranikselle, joka vetää hauskan roolin Weaverin nörttinä kirjanpitäjänä, jonka pian riivaa demoni. Mies puhuu puistossa hevosille, haistelee popcorneja kuin koira konsanaan ja nauttii välipalaksi Haamujengin kultakalan.

Vaikka Ghostbuster tuntuukin usean mielestä olevan lapsellinen elokuva, se ei saa himmentää sen loistoa oman lajityyppinsä yhtenä parhaista (ellei parhaana) edustajista. Elokuvan pienet virheet voi antaa helposti anteeksi sen tuoman hyvän olon mukana. Sitä paitsi, sellainen ihminen joka alkaa arvostelemaan Ghostbustersia rinnan Tuulen Viemää – kanssa, on aikamoinen typerys ja tosikko.

Teksti: © 2001 Antti Honkala