Ensi-ilta 27.4.

Harold Soyinka (David Oyelowo), väliportaan käskyläinen chicagolaisessa lääkeyhtiössä, on alun perin kotoisin Nigeriasta. Joillakin tämä saa hälytyskellot soimaan muistutuksena ruhtinaallisista sähköpostihuijauksista. Vitsi on melko heikko – eikä suinkaan parane sillä, että Harold sanoo setänsä ansainneen omaisuuden kyseisellä tavalla – ja myös esimerkki ironian asteesta Gringossa, jonka entinen stunt-mies Nash Edgerton on ohjannut Anthony Tambakisin ja Matthew Stonen käsikirjoituksen pohjalta. Harold on näet hyväntahtoinen hölmö, josta luottavainen luonne tekee helpon kohteen valehtelijoille ja vedättäjille.

Ja hyväksikäyttäjiä Haroldin elämässä riittää, mukaan lukien vaimo Bonnie (Thandie Newton) sekä pomo Richard (ohjaajan veli Joel Edgerton), a-luokan priapistinen rehvastelija, joka inttää Haroldin olevan hänen ystävänsä. Yhdessä saalistajamaisen rakastajattarensa Elainen (Charlize Theron, joka on myös tuottanut elokuvan) kanssa Richard suunnittelee yritysfuusiota ja pyörittää siinä sivussa Meksikossa salaista tehdasta, joka puristaa lääkemarihuanan kompakteiksi ”ruohopillereiksi”.

Työmatka etelään menee pieleen täysin ennalta arvattavasti, ainakin sellaisen kuumeisen ja häijyn rikoskomedian kehyksessä, jollaista Gringo muutamilla osuvilla heitoilla ja vaikuttavilla stunteilla kipeästi tavoittelee. Kun Harold tajuaa tulleensa höynäytetyksi, hän ottaa asiat omiin käsiinsä lavastaen kidnappauksen, joka sysää liikkeelle tapahtumakierteen täynnä takaa-ajoja, huutoa, keskeytettyjä yhdyntöjä sekä aseleikkiä.

Kliseisestä repertuaarista mukaan liittyy tuttuja hahmoja, joista jokaiselle on luonnosteltu oikku tai pari. Häikäilemättömällä huumeparonilla (Carlos Corona) on pakkomielle Beatlesista. Kansainvälinen palkkasoturi (Sharlto Copley) painii moraalisten kysymysten kanssa Haitissa. Brittiaksentilla varustettu pikkurikollinen (Harry Treadaway) raahaa tietämätöntä tyttöystäväänsä (Amanda Seyfried) mahdolliseen vaaraan sivujuonessa, joka jää roikkumaan ilmaan.

Oyelowo tekee parhaansa roolissa, joka paljastuu kaksiteräiseksi miekaksi. Näyttelijä ainoana tarjoaa väkinäisen asenteen ja hilpeän ylinäyttelemisen kakofoniaan vakavampia sävyjä, mutta kortit ovat yhtä paljon häntä vastaan kuin Haroldia, joka miellyttävänä tyyppinä on oletusarvoisesti elokuvan vähiten kiinnostava henkilö.

Gringossa huomio tuhlaantuu Haroldin suojelijoihin ja piinaajiin, jotka on leikattu suoraan riemunkirjavasta, kuluneesta pahvista ja lähetetty matkaan kuin vinhasti pyörivät leikkikalut. Domina Theron vamppaa ja hymähtelee; Joel Edgerton kekkaloi ja ärhentelee; ja kaikki pinnistelevät pitääkseen yllä ilakoivan tunnelman, kun epämiellyttävä totuus uhkaa.

Vajaan kahden tunnin kesto on kuitenkin mahdollista istua läpi tuntematta oloaan tyystin kurjaksi, ja muistella aikaa, jolloin tällaiset koomis-groteskit juonittelut vaikuttivat vielä tuoreilta. Mikäli Gringo houkuttaa, kannattaa mieluummin striimata jotakin tuolta aikakaudelta eli karkeasti 90-luvun puolivälistä, jolloin vastaavat yhteenotot villitsivät Tarantinon varhaiskauden, Coenin veljesten keskikauden sekä Elmore Leonardin letkeän itsevarmoissa rikostarinoissa.

Siinä vaiheessa, kun väkivalta eskaloituu varpaan amputoinnista – hyvää syntymäpäivää, Big Lebowski – päähän kohdistuviin laukauksiin, Gringo on jo kauan sitten ampunut kuihtuneet aivonsa pellolle. Yleisö tietysti kannustaa Haroldia, koska hän on kunnollinen kaveri, joka ei ole tehnyt yhtikäs mitään ansaitakseen tämän kaiken.

Teksti: 2018 Samu Oksanen