John Stricklandin ohjaama nuorisokertomus Etelä-Lontoossa elävistä kaksikymppisistä, jotka ovat juuri lopettaneet koulun ja ovat aloittamassa oman elämänsä. Elokuvan henkilöt eivät ole aivan niin nuoria mitä Lukas Moodysonin Fucking Åmålissa, eikä tässä käsitellä seksuaalisia viettejä. Juttu seuraa sitä miten ihmiset joutuvat eri radoille, kun “aikuistenelämä” alkaa, eikä heitä ole yhdistämässä koulut, mutta kuinka he kuitenkin palaavat yhteen myöhemmin.

Päähenkilöitä elokuvassa on useampia ja heidät on “sidottu” yhteen Greenwich Mean Time -nimiseen bändiin, tai ainakin käsikirjoittaja Simon Mirren on halunut. Tämä yhdistävä lenkki ei tunnu todelliselta eikä myöskään kovin vahvalta. Elokuvan erikoisuudeksi nousee sen hidas syttyminen, sillä vasta viimeinen 45 minuutin jälkeen juttuun löytyy jotain pointtia. Sitä ennen elokuva tarjoaa pelkästään tv-sarjamaista kerrontaa yhdistettynä dawson`s creek -hahmoihin.

Vasta loppumetreillä juttu alkaa muuttua elokuvamaiseksi ja siihen tulee vauhtia. Samalla karisee myös saippuamaisuus, mutta ei se silti koko elokuvaa pelasta. Tavallaan ikävä arvostella tällainen elokuva, joka tarjoaa surkean alun ja viihdyttävän lopun. Vaikka elokuva jättääkin hyvän maun suuhun lopuksi (kun olen unohtanut millainen se oli alussa) täytyy yrittää muistella millainen se oli kokonaisuudessa. Täten arvosana tippuu hiukan.

Greenwich Mean Time – elämä edessä (Greenwich Mean Time aka G:mt, 1999 Iso-Britania) on moderdi nuorisoelokuva musiikillisesti ja kuvauksellisesti eli visuaalisuus on hoidettu hyvin. Sain nauttia rinneradio -musasta ja tyylikkäistä valotuksista ja kuvausmenetelmistä (kiitos Alan Amondille). Tarkalleen ei voi päätellä kenelle elokuva olisi suunnattu, sillä se ei ole aivan pelkkä nuorisoelokuva. Elokuva käsittelee 20 vuotiaille tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, kotoa muutto, oman perheen perustaminen ja työhön hankkiutuminen. Vaikka se myös puhuttelee osittain myös nuorempaa yleisöä huume ongelmillaan ja ihmissuhteillaan, jotka myös koskevat vanhempia. Tämän lisäksi elokuva yrittää käsitellä “elämän perusasioita” -tyylisiä juttuja, kuten kuolema (Charlien halvaantuminen) ja ystävyyssuhteet.

Greenwich Mean Time osaa ärsyttää olemalla televisiomainen “5 kertaa viikossa ohjelma”, jossa henkilöstä toiseen siirrytään 2 minuutin välein, ikävä kyllä näin on. Salatut Elämät tulee pian TV:stä, joten ei tällaista tarvita elokuvaksi.

teksti: © 1999 Raimo Miettinen