Ei riittänyt, että väärän hedelmälepakon ja väärän muurahaiskävyn hallitsematon kohtaaminen Kiinassa muutti koko maailman suuntaa maaliskuussa. Vieraasta aurinkokunnasta kotoista kivipalloamme kohti kiitävää, täydellisen tuhovoimaista jättiläiskomeettaa tämä monella tapaa kummallinen, kova ja kuluttava poikkeusvuosi 2020 vielä kaipasikin.

Kieltämättä elämä vuoroin taittuvan ja taas kiihtyvän koronapandemian varjossa on paikoin tuntunut toteutuneen kuin suoraan Steven Soderberghin vuoden 2011 ahdistavasta virustrilleristä Tartunta. Hengenvaarallinen vihollinen vaanimassa sekä omaa että läheisten terveyttä näkymättömissä; etulinjan lääkärien, hoitajien, testaajien ja jäljittäjien epäitsekäs sankarijoukko torjumassa jatkuvasti mutatoituvaa vastustajaa sairaaloiden desinfioiduilla ovilla ja steriilien seinien sisällä; toimeentulostaan epävarmat ihmiset kopperoihinsa käpertyneinä etäyhteyksien päässä; hurjaa kilpajuoksua suojavarusteista, hengityskoneista ja tehohoitopaikoista; tilastojen kaunistelua sekä tutkimustiedon julmaa ja holtitonta vähättelyä valtiovallan huipulta.

Globaalit kriisit, kuten maailmansodat, kulkutaudit, talouden romahdukset tai geologiset luonnonmullistukset, ovat aina vakavia, joskin onneksi tilapäisiä ja suhteellisen harvinaisia häiriöitä. Ennen pitkää planeettamme kuitenkin koestaa materiakiimaisten yhteiskuntien sitkeyttä sekä uudistumiskykyä, ilmaston lämmetessä entistä useammin.

Hollywoodissa elettiin 90-luvun lopulla kiinnostavaa siirtymäkautta, kun tehostetuotannon tietokoneistuminen taikoi mediumille uusia mahdollisuuksia sitten katastrofimestari Irwin Allenin 70-luvun klassikoiden. Lippuluukuilla dominoi meluisa, läpeensä typerä ja juustoinen toimintaviihde. Myrskybongauksesta trendiharrastuksen tehneen tornadohitti Twisterin (1996) lisäksi kassoja kilisyttivät seuraavina sesonkeina keskinäisiltä konsepteiltaan liki identtiset katastrofielokuvaparit Tulivuori ja Dante's Peak (1997) sekä Armageddon ja Deep Impact (1998).

Katastrofielokuvat ovatkin oikeastaan pelkkää tyyliä tähtinimillä, suurella rahalla sekä aikansa supertekniikalla. Kun pinnallista popcorn-genreä hieman raaputtaa, paljastuu eeppisten efektispektaakkelien sisältä tuttu tarinakaava. Kliseet kuuluvat lajiin, siirappisuus sallitaan. Eikä siinä mitään, jos yleisön ja tekijöiden välillä vallitsee sanaton sopimus, että harmittoman kutkuttavaa hupiahan se vain on traagisemman todellisuuden rinnalla nähdä, kuinka hyökyaalto kaataa risteilijän ylösalaisin S/S Poseidonin seikkailussa, huippumoderni pilvenpiirtäjä syttyy tuleen Liekehtivässä tornissa, ikoniset rakennukset höyrystyvät Independence Dayn muukalaishyökkäyksessä tai massiiviset monumentit jäätyvät The Day After Tomorrowissa.

Greenland ei lennätä Robert Duvallin veteraaniastronauttia eikä Bruce Willisin öljynporaajaa suorittamaan sukkulan kyydissä riskialtista räjäytystehtävää valtavalle taivaankappaleelle. Lähtölaskenta valmistautumattoman sivilisaation sukupuutolle on käynnissä, eikä sitä voi pysäyttää. Entisenä stunt-esiintyjänä Ric Roman Waugh laittaa puikoissa jopa tylsän yllätyksettömät trooppilainat täysimittaiseen työhön, Chris Sparlingin keskivertoa ihmisen kokoisemmassa käsikirjoituksessa, jossa jokamies ei pyri pelastamaan apokalyptiselta valoshow'lta koko maailmaa, pelkästään perheensä.

Toisistaan ruman eron partaalle etääntyneet Garrityt valmistautuvat kiusaantuneina viettämään 7-vuotiaan Nathanin (Doctor Sleepin Roger Dale Floyd) syntymäpäiväjuhlia ja ihastelemaan naapuriensa kanssa ohikiitävää Clarke-komeettaa. Kesken viime hetken viini- ja olutostosten insinööri-isä John (Gerard Butler) saa kännykkäänsä kehotuksen kotimaan turvallisuusvirastolta evakuoida itsensä, vaimonsa Allisonin (Deadpool-kaunotar Morena Baccarin) sekä diabeetikkopoikansa kiireesti Atlantasta kahden tunnin ajomatkan päähän armeijan lentotukikohtaan.

Kun muut katsovat kotona televisiosta Tampan savuavia raunioita, käy selväksi, että porukasta vain Garrityn perhe on Yhdysvaltain hallinnon salaisessa lottoarvonnassa valikoitunut uudelleensijoitettavaksi ydinbunkkeriin "vihreän saaren" turvasatamaan. Erityiskohteluun oikeuttaa Johnin tulevalle jälleenrakennukselle arvokas ammatti, vaikka oikeasti happosateiden kasvillisuudesta sekä villieläimistä hävittämä maaperä huutaisi viljelijöitä kauan ennen korkeaa rakentamista.

Katastrofielokuvassa mikään ei tietenkään suju suunnitellusti: Nathanin insuliini häviää hötäkässä, eikä sotilaskoneisiin kelpuuteta lääkintää tarvitsevia. Ensimmäisen vartin sisään tiedemiehet epäonnistuivat ennustamaan jalkapallokentän kokoisen pirstaleen putoamisradan Floridaan, kaiketi koska tekijät eivät viitsineet konsultoida Nasan aktiivista PDCO-ohjelmaa.

Eskaloituvalla tahdilla käsikirjoitus kasaa eteen esteitä, joita John ja Allison joutuvat tahoillaan murto-osasekunneissa ratkomaan liikenneruuhkassa, moottoritien varrella ja perillä hangaarin byrokraattisilla porteilla. Informaatio kulkee hitaasti, epäluotettavia kanavia pitkin, mutta huhujen varassakin reaktiivinen veikkaus osuu useimmiten oikeaan, ja ongelma ratkeaa takaperoisesti ilman minkäänlaista logiikkaa.

Ensin iskee paineaalto, lopulta paniikki. Presidentilliset hälytykset vilkkuvat puhelimissa, ruokakaupat tyhjenevät välttämättömistä tarvikkeista. Seuraa rukoilua sekä maailmanlopun bileitä, itkua ja parkua, laittomuuksia ja lamaannusta. Selviytymishalusta jo mahdollisesti menetetyllä Telluksella tulee hysteeristä, epätoivoista, väkivaltaista. Uutislähetykset rinnastavat kosmisen yhteentörmäyksen paitsi Tsheljabinskin meteoriräjähdykseen Itä-Uralilla helmikuussa 2013 myös paljon metsää ja poroja kesäkuussa 1908 Siperiassa kaataneeseen Tunguskan asteroidiin.

Kansalaisten ylhäisimpiä ja alhaisimpia piirteitä kaaoksessa todistavien Garrityjen kohtalo riippuu ympäröivien yksilöiden valinnoista, kilteistä sekä katalista, auttaako vai etsiä ekstrasuojaa muiden kustannuksella. Tärkeä viesti muistaa varsinkin nyt, kun terveysviranomaiset priorisoivat rokotettavia väestöryhmiä elinvuosia maksimoivien matemaattisten mallien perusteella, ja tietyt tahot tahtovat tarkoitushakuisesti tulkita listaukset yhteiskunnalliseksi nokkimisjärjestykseksi. Etupäässä pickup-auton rattia puristavalle Butlerille ryöstelijät ovat tietenkin vain vasaralla raivattavaa tientuketta, onhan salskea skotti rökittänyt rujoissa äijärooleissaan batsiljoonaa pahista.

Teen tunnustuksen: Gerard Butlerin elokuvat ovat avoin paheeni, jopa ne rangaistukseksi määrätyt romanttiset komediat. Rakastettavan rentun ruhosta huokuu karu arvokkuus, johti hän sitten 300:n paidattoman spartalaisen falangia tai pelasti Has Fallen-trilogiassa toistuvasti pinteestä Valkoisen talon vakaata ja viisasta Morgan Freemania. Machoilevien kuninkaiden ja henkivartijoiden karismakaan ei silti kykene kannattelemaan keskinkertaisuutta ikuisesti, minkä naurettavan köpö säänmuokkaussekoilu Geostorm osoitti.

Baccarin ja Butler tavoittavat vaatimattomasta materiaalista koskettavan uskottavasti huolestuneet vanhemmat, joista kummankin pitää käyttää hoksottimiaan ja pakon edessä yhtä, vaikka rypyt parisuhteessa ovatkin paisuneet alleviivatun astronomisiksi. Kokonaisuudessa korostuu tavallinen talonpoikaisjärki. Hahmojen ohuuden huomaa, kun liike lakkaa. Kolmannessa näytöksessä harva enää välittää välirikon syistä. Kyynelhanojen varsinaisesta vääntämisestä vastaa Allisonin nahistuneena isänä ilahduttavasti pistäytyvä Scott Glenn.

Greenland erottuu Waughin filmografiassa, jossa punaisena lankana loistavat vankiladraamat (Felon) ja rikosjännärit (Snitch). Positiivisesti ohjaajan toimintatausta joka tapauksessa palvelee kiristyvää prässiä, joka kuumottaa hemmotellumpaakin katsojaa, toisin kuin digitaalisesti lisätyt lieskat. Eikä samean semi-realistista skenaariota ole sinänsä mahdoton kuvitella, koska todellisuus kirii scifiä koko ajan kiinni.

Greenland pitkälti summaa päättyvän vuoden synkän härdellin, johon on kuristavien sulkutoimien ohella mahtunut paitsi kilotonniluokan ammoniumnitraattipamaus Beirutissa niin myös murhaherhiläisiä ja zombie-hurrikaani, historiallisen rajuja maastopaloja Australiassa ja Kaliforniassa sekä ennätystulvia Afrikan osavaltioissa ja Kaakkois-Aasiassa. Se, onko elokuva sopiva pakokeino epidemia-arjesta, täytyy jokaisen päättää tykönään. Paras seuraus kataklysmisesta hajaannuksesta ja järistyksestä on havainto, että pimeyden sydämessäkin piilee hippunen toivoa.

Teksti: 2020 Samu Oksanen