Green Book palkittiin vuoden parhaan elokuvan Oscarilla 24.2.2019.

Viggo Mortensen on pikalihottanut itsensä italianamerikkalaiseksi Tony Lipiksi. Rasva ei näytä asettuneen aivan siten, kuin liki kompulsiivisen oraalisen miehen keholta odottaisi.

Lipistä, oikealta nimeltään Vallelongasta – jonka tosielämän poika Nick Vallelonga on yksi Green Bookin käsikirjoittajista – tulee hieman sattumalta mustan huippujazzpianisti Don Shirleyn (Mahershala Ali) kiertuekuljettaja 60-luvun alussa. Se on olevinaan ongelma, koska Lip on olevinaan rasisti ja kiertue sijoittuu syvän etelän umpirasistisiin osavaltioihin.

Miehistä Shirley on kiinnostavampi, mutta Lip hauskempi. Ohjaaja–käsikirjoittaja Peter Farrellylle (Nuija ja tosinuija, Sekaisin Marista) se tarkoittaa, että Viggo Mortensen on selvästi pääosassa ja nosteessa oleva Mahershala Ali enemmän tarinallisen moottorin paikalla. Mortensen hauskuuttaa lähes sarjakuvamaisena, lempeänä hölösuuna. Ali täyttää varsin kapean, pidättyväisen roolin nyanssit hienosti.

Lempeästi valaistuissa kuvissaan, nostalgisesti lavastettuna ja rennon rullaavassa rytmissään Green Bookia katsoo aivan mielellään, odotellessa vastausta kysymykseen miksi? Miksi näiden kahden miehen tarina kerrotaan ja mitä siitä pitäisi päätellä? Ja vaikka matka onkin hyvä päämäärä, tämä tie-elokuva henkii sellaista trailerinkaltaista lupailevaa, hieman vieraannuttavaa odotusta, jossa jonnekin ollaan selvästi menossa.

Askeleen päähän, kun hieman rasistisesta miehestä tulee hieman vähemmän. Elokuvan erityinen ongelma on aiheen ja käsittelytavan ristiriita. Kaksikon kepeän sanailun väliin annostellaan silloin tällöin annos ehtaa rakenteellista rasismia, mutta kohta ollaan taas tien päällä ja naurattaa. Ei voi sanoa, että tuntisimme Shirleyn tuskaa, kun näkökulma on niin kiinnitetty Tony Lipiin. Se ei ole pieni, vaan perustavanlaatuinen virhe.

Green Bookin pääkaksikon dramaturginen jännite syntyy siitä, että italialaisena Lip ei koe olevan valkoinen vaan italialainen, "spagetti". Shirley taas on tavoiltaan sellainen, että kelpaa valkoisille valkoisesta esiintymislavalla – hän soittaa klassisen taustansa takia kuin valkoinen jazz-pianisti –, mutta vain siellä. Pukuineen ja puhetapoineen hän ei käy mustasta mustille.

Shirleyn omaiset ovat elokuvan ilmestymisen jälkeen kertoneet, että jälkimmäinen on pelkkää sepitystä. Pianistista on elokuvassa tehty eristyneempi kuin olikaan, koska se antaa valkoisen Lipin ystävyydelle suuremman arvon. Halpaa.

Kaksikon sinällään vahvasti ladattua dynamiikkaa käsitellään ensin näyttämällä, sitten selittämällä ja vielä varmuudeksi selittämällä lisää. Green Book ei odota katsojiltaan juuri aiempaa lukutaitoa rotukysymysten suhteen ja sellaisena se on tehty valkoisen yleisön makuun. Alkeiskurssia ei tarvisi pitää niille, joille pelin säännöt selviävät lapsuuden sosialisaatiossa.

Loppua maustavat viiden pennin viisaudet syövät siitä vaatimattomasta tunteellisen vilpittömyyden kanarasiasta, joka täyttyy esmerkiksi, kun Don soittaa Blue Skiesin toisella kertaa aggressiivisemmin. Tuon lisäksi varsin vähäiseksi jääkin sen käsittely, miten hänen persoonansa ja musiikkinsa limittyvät. Green Bookissa Shirleyn oma musiikki on sivuosassa, eikä yhtään kappaletta kuulla kokonaan.

Teksti: 2019 Aleksi Salonen