Gosford Park (2001, USA/Iso-Britania/Italia/Saksa) on veteraaniohjaaja Robert Altmanin (s. 1925) kolmanneksi viimeinen elokuva. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokuutta, ja sai palkinnon alkuperäiskäsikirjoituksesta. Ohjaaja itsekin oli jälleen ehdolla, mutta tälläkään kertaa akatemialta ei tullut ehdokkuutta suurempaa arvostusta. Altman on ollut aiemmin kuusi kertaa ehdolla ja jäänyt aina ilman palkintoa. Iäkkään ohjaajan kohdalla on aika käymässä vähiin, joten odotukset kasvavat tulevien elokuvien myötä vain suuremmiksi. Gosford Park oli ehdolla muun muassa tuplasti parhaasta naispääosasta (Helen Mirren ja Maggie Smith), mikä omalta osaltaan kertoo, minkä tasoisella näyttelijäjoukolla elokuva on tähditetty.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1932, aikaan ennen toista maailmansotaa. Rikkaan aatelisen Sir William McCordlen kartanolle on kutsuttu monia vaikutusvaltaisia lordeja, jaarleja, liikemiehiä ja elokuva-alan vaikuttajia viettämään viikonloppua, ampumaan fasaaneja ja nauttimaan isäntäväen tarjoamista ylellisistä aterioista. Vieraat majoitetaan suuriin huoneisiin valmistautumaan illanviettoon. Samalla kymmenet palvelijat ja talon oma henkilökunta valmistautuvat tekemään viikonlopusta muistettavan ja arvoisensa. Pinnan alla kuohuu kuitenkin, kun osa vieraista pyrkii parantamaan asemiaan isännän silmissä ja osa on kurkkuaan myöten täynnä koko snobismia. Myös henkilökunnan tiloissa kuohuu, kun taloon asettuvat vieraiden omat palvelijat.

Suuresta kartanosta tulee mielenkiintoinen näyttämö, kun ihmiset iskevät yhteen ja salaisuuksia paljastetaan illallispöydässä. Tarina jakautuu suurin piirtein kahteen jaksoon. Alkupuoli kuluu henkilöitä esitellessä. Kamera kulkee suuren joukon huoneissa ja työtiloissa vuorotellen hienosti yläkerran vieraiden ja alakerran palvelijoiden välillä. Vuorottelu muistuttaa teatteriesitystä, jota pääsee seuraamaan sekä lavan edestä katsomosta että lavan takaa kulisseista. Kirjava joukko ihmishahmoja sekä vuorottelusta syntyvä kontrasti ihmisluokkien välillä muuttuu puolenvälin jälkeen murhamysteeriksi, jolloin elokuva saa aivan uuden sykäyksen tunnelmaansa. Tutunoloinen murhamysteeri avautuu nyt aivan uudessa valossa, kun katsoja on päästetty näkemään myös kulissien taakse ja siellä piileviin salaisuuksiin. Tarinan taite on yksi hienoiten toteutettuja juuri huolellisen pohjustuksen ansiosta. Ei sovi myöskään unohtaa näyttelijöiden panosta. Ravintola-alalla vastaavia juhlaillallisia hoitaneena mielestäni Gosford Parkin yksityiskohdat olivat myös onnistuneita.

Gosford Park pelaa vahvasti juuri henkilöillään, joten tähän on myös tarvittu huippunäyttelijöitä hoitamaan hommansa. Vanhemmasta päästä Maggie Smith kiukuttelevana ja ärtyneenä rouva Trenthamina on ehkä tuttu hahmo hänen aikaisemmalta uraltaan, mutta kiistatta hän osaa myös näytellä sen – paikoin jopa niin hyvin, että naurun ja kiukun sekaisin tuntein täytyy vain nostaa hattua arvon ladylle. Isäntä sir Williamin roolissa loistaa irkkuveteraani Michael Gambon (muun muassa The Insider – sisäpiirissä). Voimakkaan roolin tekee myös Kristin Scott Thomas, jollaista en odottanut häneltä aikaisempien roolien perusteella (Random Hearts – Oikukkaat sydämet). Heidän lisäksi mainitsemisen arvoiset roolit esittävät aristokraattinen Charles Dance (Pilviin piirretty), taas kerran vakuuttava, mutta ei hento Emily Watson (Hilary ja Jackie – rakkaudesta musiikkiin), Jeremy Northam (Enigma), brittikoomikko Stephen Fry (Kala nimeltä Wanda) ja kaunis Kelly McDonald (Trainspotting). Heidän lisäkseen yksittäisissä kohtauksissa loistavat monet tutut brittinäyttelijät.

Ilman näyttelijöiden vahvaa panosta tämän tyylisestä elokuvasta ei olisi tullut keskivertoa kummoisempaa. Kiitokset kuuluvat myös näyttelijäohjaukselle, jonka vaikutus usein unohdetaan.

Kysymyksiä herättää kuitenkin suureksi paisuva hahmogalleria, jonka muistamiseen ei riitä edes yli tunnin mittainen paneutuminen henkilöihin. Näin murhamysteerin edetessä katsoja saattaa turhautua nopeaan vauhtiin ja pahimmassa tapauksessa pudota kärryiltä. Muutaman hahmon poisjättäminen olisi varmasti tiivistänyt tarinaa sopivasti.

Kyseessä on siis laadukasta brittipainotteista elokuvaa. Robert Altmanin kädenjälki näkyy, eikä elokuvasta jää mieleen huonoja hetkiä. Elokuvan huolellinen käsikirjoitus, vahva ohjaus ja mahtava joukko huippuesiintyjiä takaavat elokuvasta loppuun asti hyvän. Jo pelkästään näin elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen, joten pahitteeksi ei ole, että myös yksityiskohdat ovat kohdallaan. Andrew Dunnin kuvaus ja Tim Squyresin (Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme) leikkaus antavat elokuvalle oman jälkensä.

Lopputuloksena Gosford Park on herraskainen ja klassinen rikosmysteeri, joka on myös mahtava henkilökuvaus aikansa ylellisestä loistosta ja sen turhamaisuudesta.

teksti: © 2002 Raimo Miettinen