Elokuvien Taksikuski, Kuin raivo härkä, Mafiaveljet, Cape Fear ja Bringing out the Dead ohjaaja Martin Scorsese rakensi mielessään vuosia Yhdysvaltain sisällissodan vaiheisiin sijoittuvaa elokuvaa. Elokuvan tapahtumapaikkana oli arvattavasti juuri ohjaajalle kovin rakas New York. Nimekseen Gangs of New York (2002 USA, Saksa, Iso-Britania, Italia, Alankomaat) saanut elokuva venyi eepoksen mittaiseksi, lähes kolmetuntiseksi, ja oli ehdolla 10 kategoriassa kevään Oscar-gaalassa. Tarina itsessään tekee mielenkiintoisen aluevaltauksen, kun tapahtumat sijoittuvat köyhälistön kortteleihin nykyiselle Manhattanille silloiselle Five Pointsin alueelle. Lähes kaikki tapahtumat katutaisteluista ja mellakoista käydään juuri Five Pointsin alueella samalla, kun tarina hahmottaa koko verisen murroksen kautta syntynyttä Yhdysvaltoja ja sen historiaa. Kyseessä on siis ehdottoman verinen kuin myös mielenkiintoinen suurelokuva.

Elokuvan yksilötasolla liikutaan klassisen kostotarinan ympärillä. Isänsä lapsena katutaistelussa menettänyt Amsterdam Vallon (Leonardo DiCaprio, Titanic, Gilbert Grape) viedään Irlantiin kasvatuskotiin 16 vuodeksi. Tämän jälkeen kostonvihan täyttämä Amsterdam palaa takaisin New Yorkin Five Pointsin kaduille tasaamaan isänsä menetyksen pelottavaksi johtajaksi nousseen William “Teurastaja” Cuttingille.

DiCaprion esittämän Amsterdamin kautta seurataan Five Pointsin tilanteen muuttumista maahanmuuttajien, rikkaan aateliston, korruptoituneiden viranomaisten ja sisällissodan puristuksessa. Samalla elokuva valottaa, omasta mielestäni sen mielenkiintoisinta osaa, New Yorkin köyhällistön historiaa ennen suurkaupungin syntymistä. Yleinen epätoivottomuus ja kasvava viha valtiota ja viranomaisia kuin myös omaa ahdinkoa kohtaan purkautuvat alueelle ryhmittyneiden uskonnollisten kuin myös aatteellisten välillä katutaisteluina, jotka verisyydessäänkin auttavat ongelmien purkautumisessa. Scorsesen ajatus tuntuukin olevan se, ettei ratkaisuja pystytä tekemään ja todellista kasvua voida saada asioissa aikaan ilman veren vuodatusta. Elokuva loppuu suureen yhteenottoon eri ryhmien välillä, jonka jälkeen New Yorkin “skyline” kasvaa vaihtuvin valokuvin aina World Trade Centerin -torneiksi. Tämä saattaa tuntua jo hieman alleviivatulta ja kornilta, mutta U2:n esittämä “The Hands That Built America” ei sitä ole.

Gangs of New York osoittautui sellaiseksi mitä Scorseselta sopii odottaa. Lopputulos on mielipiteitä jakava. Esimerkiksi katutaistelut on kuvattu elokuvassa poikkeuksellisin leikkauksin ja taustalla soi nykypäivän rock. Elokuvan leikkauksesta onkin vastannut Scorsesen pitkäaikainen kumppani Thelma Shcoonmaker (Raging Bull). Ehdottomasti silmiin pistävintä on elokuvan verisyys, joka ei missään vaiheessa ole vaaleanpunaista vaan sakeaa verenpunaa. Verenmakua on vahvistettu kylmillä ulkokohtauksilla ja rumilla ja likaisilla henkilöillä. Kaikella tällä tuntuu olevan tarkoituksensa elokuvassa, joten mistään päälleliimatulta verestä ei ole kysymys. Scorsese tekee nyt jotain taidokkaan kuvauksellisesti uutta, joka hyvinkin tulee näkymään muidenkin elokuvissa.

Elokuvan selvästi merkittävin hahmo on Daniel Day-Lewisin (Viattomuuden aika, ohjannut Scorsese) mahtavasti tulkitsema Bill “The Butcher”. DiCaprion Amsterdam saattaa toimia ratkaisevissa kohtauksissa pääosassa, mutta kautta elokuvan vallitsee ilmipiiri, joka vain kertoo Day-Lewisin olemassa olosta. Käsikirjoitus on varmasti suonut jo sinällään mahdollisuudet muistettavaan rooliin, jonka Day-Lewis nyt nostaa omaan arvoonsa. Cameron Diaz (Charlien enkelit, Vanilla Sky), Liam Neeson (Rob Roy), Jim Broadbent (Moulin Rouge) kuin myös John C. Reilly (Magnolia) ovat myös hienoissa rooleissa.

Martin Scorsese on ohjannut mahtavan tuntuisen elokuvan. Moni asia on kohdallaan (mainitsematta jääneet lavastus ja puvustus) eikä nyt voida puhua ainakaan välityöstä ohjaajan kohdalla. Se tuleeko elokuvasta klassikko selviää aikanaan. Kyseessä on kuitenkin ilmiselvästi suurelokuva, joka ansaitsee ainakin uusintakatsomisen. Yhtään Oscaria elokuva ei kuitenkaan saanut, joka tuntuu hieman erikoiselta.

teksti: © 2003 Raimo Miettinen