Yhdysvalloissa pelkkä postinumero saattaa ratkaista ihmisen terveydenhuollon ja koulutuksen. Suomessa kunnan vanhoilla vuokrataloilla on vahva vasemmistolainen tausta: halpaa ja hyvää asumista saatiin tarvitseville, kun harmaa betonibrutalismi korvattiin hinnassa. Määräaikaisiksi alkujaan kaavailtuja insuloita ei myöhemmin niin vain jyrättykään, koska ihmisten kaikki rahat olivat neliöissä kiinni.

Positiiviset fantasiasadut sijoittuvat harvoin pahamaineisten vuokrakasarmien purkukuntoisiin asuinkomplekseihin. Monikulttuurisiin ja multietnisiin lähiöihin liitetään edelleen negatiivisia mielikuvia työttömyydestä, syrjäytymisestä, päihteistä ja jengiväkivallasta, koska inhorealistinen illuusio levottomasta, pelottavasta ja turvattomasta Rinkeby-getosta on poliittisesti tarkoituksenmukainen.

Ylihinnoiteltujen ajatushautomoiden Teslalla ajavat ja frappuccinoa lipittävät hankehumppaajat voivat siten kutsua rakennuttajat paikalle räjäyttämään rumat rytökärpänpesät ja karkottaa köyhyysrajan alapuolella sinnittelevät ihmiset toksiselle täyttömaalle. Tilalle houkutellaan Uggeja käyttäviä urbaaneita valkoisia uudisasukkaita lupaamalla keskiluokan rikkaille ja liberaaleille hipstereille luksusta, luomukauppoja, kahviloita, viljelypalstoja, joogastudioita ja taidegallerioita.

Aikamme julma tragedia on yhteiskunnan syvä välinpitämättömyys marginalisoitujen pienituloisista yhteisöistä. Arthur Dentin on turha maata tiellä, kun gentrifikaation puskutraktorit lanaavat kodin maan tasalle. Kiiltävän puhtaasta kaupunkitilasta katoaa kehityksessä kerroksellisuus historian ominaispiirteineen, eikä kulttuurimaisemaa enää tunnista entisekseen. Suurin lasku varakkaille veronmaksajille elinkelpoisemmasta ja -voimaisemmasta kaupungista lankeaa perheille, joilla ei vuosikausien jälkeen enää ole varaa asua ryhmähengestä ja sosiaalisesta koheesiosta siivotussa naapurustossa.

Kriitikoiden käyttämä käsite cinéma de banlieue syntyi 1990-luvun puolivälissä kuvaamaan epästabiilia ranskalaista lähiörealismia. Itsenäisiin elokuvantekijöihin vetosi pyrkimys esittää omistavien ja osattomien välinen jyrkkenevä juopa lieveilmiöineen syöksykierteenä väistämättömään konfliktiin, usein maahanmuuttaja- ja siirtolaisnuorten näkökulmasta.

Armottomimmillaan perifeerinen pessimismi oli Mathieu Kassovitzin mustavalkoisessa ohjauksessa Viha (1995). Slummien turhautunut kiehunta jatkui Luc Bessonin tuottamassa lähitulevaisuuden parkour-latauksessa 13th District (2004) sekä Kultaisella palmulla palkitussa Jacques Audiardin pakolaisdraamassa Dheepan (2015). Ladj Ly laittoi kainostelematta masentavat mestat palamaan esikaupungin ruutitynnyrimäisessä vallankumouksessa Les Misérables (2019).

Toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa pyörähtivät käyntiin "kunniakkaat kolmekymppiset", Les trente glorieuses. Edistyshenkisiin vuosikymmeniin osuivat pitkä talousbuumi sekä postkolonialistinen väentungos. Pariisin "punaisen vyöhykkeen" kaakkoislaidalle Ivry-sur-Seinen kaupunginosaan kohosi vuosina 1961-63 kommunistien voimanponnistuksena t:n muotoinen tiilikolossi Cité Gagarine, 382 moderneilla mukavuuksilla varustettua ja vuokrasubventoitua huoneistoa 13 kerroksessa.

Projekti lupasi paljon puolueelle, joka nautti hurjaa suosiota entisenä Vichyn nukkehallituksen vastarintana. Valmis näky oli varmasti kuin toiselta planeetalta perinteiselle, 1920-luvulta asti ahtaasti asutetulle kannattajakunnalle. Vielä kun Neuvostoliiton avaruussankari, kosmonautti Juri Gagarin osallistui kiertueellaan henkilökohtaisesti vihkiäisiin, osoituksena NKP:n tuesta ja ihailusta sitoutuneita länsiveljiä kohtaan.

Utooppinen yhdistelmä kaikenkirjavaa integraatiota, sosialistista idealismia ja kaupunkisuunnittelua toimi aatteen kansainvälisenä näyteikkunana ja futurismin symbolina maailman työläisille. Teollisuuden syvän rakennemuutoksen kourissa vanhat tavat ja ihanteet alkoivat 1970-luvun puolivälissä menettää hohdettaan. Cité Gagarinen asukkaita jäi massoittain työttömiksi tehtaiden sulkeuduttua. 1980-luvulla kommunistipuolueen kannatus kääntyi jatkuvaan laskuun. Deindustrialisaation myötä avoimien ovien sosiopoliittinen unelma hiljalleen kuoli.

Toisin kuin ehkä kommunismi, rakennukset kaipaavat korjaamista. Tuhannet surivat elokuussa 2019, kun rapistunut ja repaleinen pytinki päätyi vasaran alle. Prosessin lähes reaaliajassa dokumentoinut Gagarine edustaa lähituotettua elokuvaa lokaaleimmillaan. Sadun klassisia kliseitä kaluava konsepti on kasvatettu kokopitkäksi debyytiksi ohjaajakaksikko Fanny Liatardin ja Jérémy Trouilhin vuoden 2015 samannimisestä, kaihoisan toiveikkaasta ja visuaalisesti hypnoottisesta lyhäristä.

Yksinhuoltajaäitinsä hylkäämälle 16-vuotiaalle Yourille (Alséni Bathily) kämppien jättiblokki ei ole pelkkä tyhjä kuori. Suojelevien seinien sisällä elää kollektiivisia haaveita, muistoja, iloja, murheita ja katumusta monen sukupolven ajalta. Käsistään kätevä teini vaikuttaisi olevan niin konkreettinen laasti kuin kuvaannollinen liima, joka pitää kasassa rakastamaansa rakennusta sekä sen inklusiivista yhteisöä.

Vastineeksi välittämisestä Youri yrittää pelastaa ja säilyttää, minkä paljastuneelta asbestilta vielä pystyy. Yhdessä parhaan ystävänsä Houssamin (Jamil McCraven) kanssa orpo sankarimessias fiksaa hissin viallisia sähköjä, vaihtaa lamppuja ja virittää mustan kankaan, jonka alle sadat ihmiset kokoontuvat katsomaan auringonpimennystä ja kiitollisina veisaamaan Yourin nimeä. Viereisen romanileirin viehättävä mekaanikko ja potentiaalinen lemmenkohde Diana (Lyna Khoudri) auttaa hankkimaan kierrätysmateriaalia kiukkuiselta romutrokari Gérardilta (Denis Lavant).

Pääosassa on Yourin ja rakennuksen jatkuva dialogi. Kehot ovat juurtuneet oleellisesti tilaan. Elokuva ymmärtää, miten ihmisyys ja arkkitehtuuri keskustelevat keskenään sekä määrittävät toisiaan. Unohdettu ja laiminlyöty voikukka imee energiaa rakennuksesta. Sitkeä rikkaruoho puristautuu raoista, nurkista ja halkeamista. Kun kummallinen asuinsija suljetaan ja evakuoidaan, Youri kieltäytyy lähtemästä ja pakenee arkkitehtonisen pedon autioituneeseen kohtuun, jonka onkaloissa ainoastaan Diana, Laika-koira sekä itsemurhaan taipuvainen huumediileri Dali (Finnegan Oldfield) pitävät silloin tällöin seuraa.

"Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet", tuumi viaton ja salaviisas kainuulainen korpifilosofi Konsta Pylkkänen. Myös atomeita halkaisevien supermahtien Kekkos-syndroomaisilla korppikotkilla bunkkereissaan. Ei valtaa, jota ei olisi ylhäältä annettu ja ennen pitkää yhtä helppo ottaa pois. Väkevä ja pysäyttävä lause eräältä Nasaretin rakkauden ammattilaiselta pelästytti Pontius Pilatuksen pesemään kätensä. Olemme karvattomia apinoita avaruudessa kiitävällä kivipallolla.

Valkokankaalla avaruuden valloitushankkeet ovat aina olleet yhtä paljon tulosta henkilökohtaisista ponnisteluista kuin kansallisista ja kansainvälisistä saavutuksista. Kukapa meistä ei olisi muinaisten babylonialaisten lailla tähyillyt tähtiin ja pohtinut vasten tummenevaa iltataivasta pikkuruista paikkaamme kiihtyvällä vauhdilla laajenevan maailmankaikkeuden evoluutiossa. Tai muutaman Star Trek-jakson liikaa katsottuaan halunnut mennä rohkeasti sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt.

Ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon henki ja perintö elää Yourissa, joka on myös intohimoinen astronomian harrastaja. Elokuvan edetessä katse kohoaa korkeuksiin. Teleskoopin omistavan pojan pää leijuu toismaailmallisissa pilvissä, mutta köyhyyden köysi kaulassa kahlitsee naiivin totuudenkieltäjän tukevasti karuun linnakkeeseen.

Vapautuakseen taloudellisen epätasa-arvon painovoimasta Youri muokkaa ympäristöstään eeppistä tieteisfiktiota. Mitä enemmän itsestään Youri rakennukseen siirtää, sitä enemmän se muuttuu vastaamaan hänen persoonaansa. Muodonmuutoksessa fyysisestä erillisyydestä syntyy julmalta ulkomaailmalta suojaava avaruussukkula.

Yourin vilkas mielikuvitus loihtii rinnakkaismaailmaan eskapistisen kapselikodin, uuden urhean mahdollisuuden syöksyä kohti ääretöntä ja sen yli. Toisissa käsissä hyperrealistinen, lähes hallusinatorinen scifi-ihme olisi voinut jäädä vain taiteelliseksi hekumoinniksi, mutta taitavilla trikeillä todellisuuden rajoja venyttävä "avaruusmatka" haastaa katsojan tajuntaa sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Astronautin elämän auraaliset ja visuaaliset kaiut 2001: Avaruusseikkailusta (1968), Solariksesta (1972) sekä Gravitysta (2013) heijastuvat hienopiirteisesti Yourin terrestriaalisiin kokemuksiin kosmisessa skaalassa.

Yourin pinttynyt avaruusasema Marsin kaltaisessa miljöössä ei ole kliininen, steriili ja eloton, vaan huokoinen ja hengittävä organismi, koska se on kasattu pitkin käytäviä lojuvista löytötavaroista. Victor Seguinin poikkeuksellinen tapa käyttää kameraa vääntää komeasti konventioita ja kääntää arkiset tilapäisesineet keinovalossa transsendenteiksi kuviksi komentomoduuleista, kasvihuoneista, makuutiloista, antenneista ja rakettilaukaisuista. Sisäisen ja ulkoisen välinen ristiriita toimii paradoksaalisessa balanssissa voimakkaana moottorina, vaikka joitakin kerronnallisia ongelmia puoliskoiltaan eriparisessa elokuvassa toki on.

Usein umpikujaan johdattelevassa lajityypissä Gagarine on maaginen, mystinen muukalainen, joka ei tyrkytä tärkeitä teemojaan karrikoidusti eurodemareille, vaan jättää tilaa mielikuvitukselle, empatialle ja lämmölle, täyteläiselle ja täyttävälle sielunelämälle. Youri näyttää, että olosuhteista riippumatta jokaisella meistä on sateenkaaren päässä kyky leikata ja liimata oma pelastusalus sekä kuvittaa perhehistorian päälle uusi universumi.

Kaiken keskiössä on lopulta luopuminen: mitä merkitsee astua tuhotusta menneisyydestä tuntemattomaan? Cité Gagarine on jo raunioina, haihtunut tomuksi taivaankannen alla, mutta ihmisten tunneside paikkaan pysyy ikuisesti. 

Teksti: 2021 Samu Oksanen