Miksi kana ylitti Möbiuksen nauhan? Mitä tarjoilija sanoi neutronille? Onko kalliisiin ja korkealuokkaisiin pellavaliinoihin kääritty muumio vain muotitietoinen zombi? Miten merenneidot lisääntyvät? Kuinka vampyyrit ajavat partansa, jos eivät kerran näe peilikuvaansa? Siirtyykö ihmissuden puremassa myös koiraeläimille vaistomainen uimataito? Kumpi kuvitteellisista metalleista on vahvempi, adamantium vai vibranium? Lataavatko Teräsmiehen kryptonilaiset ihosolut keltaisen auringon säteilyä yölennolle?

Rillit huurussa-hittikomedian vitsien ja vääntöjen kestoaiheet olisivat ammoin vieneet sosiaalisesti kömpelön ja vastakkaista sukupuolta ujostelevan nyhverön lipputankoon sidotuksi sylkykupiksi tai pää pönttöön kastettuna ja kalsarit syvälle peppuvakoon kiskottuna lukittuun pukukaappiin. Harva tohti tunnustaa viettäneensä lapsuutensa onnellisimmat tunnit pähkäillen unkarilaisen kuvanveistäjä ja arkkitehtuurin professori Erno Rubikin kehittämää älypeliä sekä käskyttäen Nintendo 64:n pientä viiksekästä italialaista putkimiestä pelastamaan kilpikonnakuningas Bowserin kidnappaama prinsessa Peach.

"Hei, vaik silmät kiinni mä pelaisin / läpi minuuteissa Super Marion / vaik oisin bileissä se humalaisin / ratkoisin puolestas Rubikin kuution." Näin laulaa puolestaan 20-vuotista taivaltaan juhliva heleä helsinkiläispumppu Happoradio pirteydessään poikkeuksellisen ja raikkaan Super Mario-singlen "nostalgiatripissä kotibileiden aikakaudelle".

Nykyisin nörttiys on uusi musta. Lepakkosignaalia yöpöydällä tai Oikeuden Puolustajien jäsenkorttia lompakossa ei tarvitse nolostella sen enempää kuin tuhansia maksanutta keräilykokoelmaa sarjakuvalehtiä, toimintafiguureita ja elokuvarekvisiittaa, vaan aikuisetkin voivat larpata pitkin pusikoita taikasauvat, vaiheiset ja äänimeisselit tanassa, maalata miniatyyreja, rakennella pienoismalliraketteja sekä kasata Kuolemantähteä legoista.

Iso kiitos pilkatun alakulttuurin valtavirtaistumisesta kuuluu leppoisasti ylisuuressa bleiserissä, löysässä lätkäpaidassa sekä säkkimäisissä farkkusorteissa viihtyvälle tiskirottakoomikko Kevin Smithille. Toki perusteelliset, jopa toksiset Star Wars-fanit yrittävät yhä varata yksinoikeuden voihkien valittaa Jar Jar Binksin sekä silmiin että korvien väliin sattuvasta toilailusta ynnä tappavan tylsistä kauppaneuvotteluista.

Leikki on ihmiseläimen olemuksen ydin, perustarve ja -ominaisuus, jonka luova vaikutus lävistää inhimillisen kulttuurin kauttaaltaan: filosofian, lain, runouden, sodankäynnin sekä taiteen. Vuonna 1938, ihmiskunnan tuhoisimman konfliktin edellä, hollantilainen historioitsija ja kulttuuriantropologi Johan Huizinga ehdottikin klassikkoteoksessaan Leikkivä ihminen: Yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseksi, että mainittu homo ludens korvaisi taksonomisesti täsmällisempänä homo sapiensin eli vaatimattomasti "viisaan ihmisen" tieteellisen lajinimen.

Videopelit tavoittavat ja houkuttavat entistä enemmän väkeä, myös naisia. Pörssissä porskuttava peliala onkin pärjännyt melko hyvin proteiinikuorisen perimän palan koronapuristuksessa, kun ihmisillä on ollut neljän seinän sisällä kunnolla aikaa keskittyä konsoleihin. Puhtaan hauskanpidon ohessa kehittyvät varkain muun muassa hienomotoriikka, reaktionopeus, tilanhahmotuskyky, paineensieto sekä kielitaito.

Niin amatöörit kuin e-urheilun huippuammattilaiset striimaavat sessioitaan suurille ja sekalaisille seuraajajoukoille Twitchissä. Suosittua selostettua läpipelaamista YouTubessa julkaisevat käyttäjänimet vaihtelevat PewDiePien, Markiplierin ja Jacksepticeyen pelikanavista Fine Brothersin humoristisiin reaktiovideoihin.

Onpa sisällöntuottajalähtöisille apajille löytänyt jopa osa kuuluisuutensa kapitalisoineista ja tunnettuutensa tuotteistaneista, vaikutus- ja ansaintamahdollisuudet mullistaneeseen OnlyFans-tilauspalveluun volyymilla siirtyneistä aikuisviihdenäyttelijöistä, jotka jokailtaisen bilettämisen ja brenkuttamisen sijaan kotoilevat kollareissa ja joogapöksyissä ottaen kokkailun, lukemisen ja lemmikkien kanssa telmimisen lomassa ehkä hatsit höpöheinää.

Ei tarvitse pakittaa kauan ajassa, kun pelaajan eettisyys vielä punnittiin kärjistetysti paheksutussa Grand Theft Auto-sarjassa. Pulittaako prostituoidulle joutuin käypä taksa vaiko kaahata punaisia päin poliiseja karkuun kuolleeksi hakattu huora takakontissa? Ei puhettakaan Heavy Rainin ja Beyond: Two Soulsin interaktiivisen draaman jatkuvista, juonenkulkuun ja loppuratkaisuun vaikuttavista moraalisista valintatilanteista, joiden rankat, tunteelliset ja tuskalliset seuraukset on pelaajan kohtalona kantaa.

Enää emme kummeksu, jos valtakunnan johtavien aviisien kulttuuripalstat hehkuttavat The Last of Usia tai Red Dead Redemptionia täydellisenä tarinataiteena. Etenkään Suomessa, peliteollisuuden ja -tutkimuksen pohjoismaisessa pikkujätissä, jossa digitaalisista peleistä on muodostunut paitsi nopeimmin kasvavia teollisuuden haaroja myös kulttuuriviennin kookkain sektori. Tärkeinä veronmaksajina Colossal Order, Next Games, Remedy, Rovio, Small Giant Games sekä Supercell luovat virallisesti ympärilleen hyvinvointia, jolla kasvatetaan lapset, koulutetaan nuoret ja hoidetaan vanhukset.

Päällepäin kummitustalojen ja aarrejahtien traditioista ammentavat pakohuoneet liittyvät luontevana jatkona laajempaan prosessiin, jossa kunnianhimoiset pelikehittäjät vievät virtuaalista elämäntapaa ja seikkailunjanoa fyysisempään ja vuorovaikutteisempaan suuntaan, ulos olohuoneista ja kellareista. Tämä koskee avoimen maailman yksinpelaajia, jotka voivat identifioitua ja kokea muita ihmissuhteita voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta avatariinsa, samoin D&D-fantasiapöytäroolipelaajia sekä Call of Dutyn, Counter-Striken, Halon ja World of Warcraftin lanittajia.

Hiuksien halkomiseksi sitten meneekin, milloin ja missä ensimmäinen moderni elämyspeli lanseerattiin. Yksinkertaistetusti tarkoituksena on erilaisia aivopähkinöitä sekä kompakysymyksiä pähkäilemällä ja pienesineitä etsimällä tiiminä selvittää annetussa ajassa tie ulos lukitusta teemahuoneesta. Piilaaksossa ohjelmistosuunnittelun opiskelijat loivat Origin-nimisen pakohuoneensa 2006, pohjanaan "rikoksen keltaisen kuningattaren" Agatha Christien klassiset suljetun tilan mysteerit.

Pienen kiotolaisen SCRAP-kustantamon 35-vuotias perustaja Takao Kato hautoi tuolloin niin ikään ideaa kokeilevasta sosiaalisesta viihteestä, tavoitteenaan pelaajien totaalinen uppoaminen kokemukseen. Kertomansa mukaan Kato näki erään tytön ratkovan tietokoneella vihjeitä virtuaalisessa pakohuoneessa ja päätti olkapään yli kuikuiltuaan viedä Toshimitsu Takagin osoita ja klikkaa-tyyppisen Crimson Roomin koukuttavan koodin- ja pulmanpurun elävään ympäristöön. Kyse oli myös markkinointistrategiasta ilmaisjakelulehden bisnesmallin monipuolistamiseksi pääsylipputuloja perimällä. Ja 2007 Japanissa aukesi Aasian ensimmäinen pakohuone.

Semanttisesta saivartelusta viis, pakohuoneiden historiallisten esikuvien ja kulttuurivaikutteiden sykkyräisen rihmaston juuret ulottuvat kauas ja levittäytyvät laajalle. Prime time-television puolella ilmiö näkyy vaikkapa Maikkarilla pyörineissä, globaaleissa ohjelmaformaateissa, kuten Amazing Race, Fort Boyard, Myyrä sekä Selviytyjät. Elokuvista ylittämättömiä esimerkkisuorituksia ovat vuodelta 1997 Vincenzo Natalin futuristinen Kuutio ja David Fincherin The Gamen kuluttava psykologinen peli. Eikä suinkaan sovi sivuuttaa Indiana Jonesin, John McClanen ja Lara Croftin sankarillisia manöövereitä.

Tänä päivänä pakohuoneita ponnahtelee esiin kuin sieniä sateella. Järjestäjät ja kaupungit kilpailevat keskenään siitä, kuka pystyy tarjoamaan immersiivisimmän ja intensiivisimmän kokemuksen. Tarkkaa lukua tietää tuskin yksikään markkina-analyytikko, mutta vuonna 2019 valistunut arvio maailmanlaajuisesta määrästä liikkui reilussa 50 000:ssa.

Samaan aikaan sosiaalinen media on vakiinnuttanut paikkansa niin hyvässä kuin pahassa. Viimeinenkin mohikaani on huomannut, että liioitellussa omanarvontunnossaan heruttelevan Instagram-sukupolven täydellisen seesteiset, peitevoiteella puhtoisiksi silotellut ja ällöttäviä hashtag-kliseitä kukkivat hymykuvat eivät filtterikerrosten takaa useinkaan vastaa todellisuutta.

Oli ainoastaan ajan kysymys, koska joku tyyppi Hollywoodissa "keksisi" risteyttää milleniaalien mielipuuhat. Will Wernick päätti lisäksi niistää idean tasolla hedelmälliseen komboon kidutuspornoa sekä Saw- että Hostel-elokuvista ja ravistaa, tuloksena found footage-tyylinen pehmoslasher Follow Me.

Ei paska silti punniten parane. Kun pandemiakriisi laittoi kalenteroidut levityskuviot uusiksi ja pakotti pakkasta pelkäävät tuotantoyhtiöt lykkäämään jättibudjetin ensi-iltoja hamaan tulevaisuuteen, valkokankaat täyttyivät vastaavista b-luokan tekeleistä, jotka normaalisti lankeaisivat suoraan tallennelaariin. Koska muutakaan ei ole, näillä mennään.

Noin yleisesti ottaen ihmisen kannattaa erikoistua johonkin. Järjestikö sydänkirurgian pioneeri Michael DeBakey leikkausten välissä toisten häitä? Heittikö penisilliinin löytänyt Alexander Fleming kuutamokeikkaa kampaajana? Se joka keskittyy, se kehittyy. Pakohuoneet ovat selvästi Escape Productions-studion omistavan Wernickin juttu siinä missä satusetä Spielbergille perhesuuntautunut sentimentaalisuus tai katoliselle Scorseselle synti, katumus, lunastus ja lojaalius (rikollisissa) miesyhteisöissä.

Déjà vu iskee otsalohkoon, eikä ihme. Hämmästellä täytyy, ettei Wernick vain tyytynyt ajan henkeen helpoimman kautta ohjaamaan ja käsikirjoittamaan jatkoa yllätävän pätevälle Escape Roomille (2017). Sen sijaan, että jalostaisi jännittäviä tilanteita ja kelvollisia hahmoja media-addiktoituneessa miljöössä, Wernick ryöstöviljelee aitoja klassikoita raaemmassa ja rupusemmassa hiilikopiossa, johon liimaa metanaamioitua materiaalia aiemmasta elokuvasta.

Heti ensiminuuteista menestyvä vloggaaja Cole (Valehtelevien viettelijöiden alkuperäisestä kokoonpanosta Keegan Allen) sopii sekä persoonaltaan että ulkonäöltään nuoren influensserin universaalisti sietämättömään profiiliin: internet-julkkikseen, joka naamaansa myymällä haalii mainosdiilejä, tapahtumakutsuja ja tavaraa. Tähtitubettaja Logan Paulin jäljissä kaukomaita kiertävä adrenaliininarkkari metsästää alituiseen seuraavaa äärielämystä, villiä ja vaarallista stunttia, kuvatakseen sitä kuuluisaa rajoja koettelevaa kontenttia miljoonille uskollisille seuraajille.

Juhlistaakseen kymmenvuotisen verkkouransa virstanpylvästä parantumaton hurjapää matkustaa kavereineen kylmään Moskovaan, missä äveriäs venäläinen pintaliitäjä Alexei (9-1-1: Lone Starin palomies Ronen Rubinstein) on räätälöinyt ryhmälle ultimaattista uskallusta testaavan pakohuonehaasteen, niin kalliin ja eksklusiivisen, että äänekkään Colen sulkijalihas takuulla pettää. Sitä ennen kauniit ja rohkeat tekevät sitä, mitä parhaiten osaavat: syövät hienoissa ravintoloissa, kiskovat vodkashotteja, muhinoivat mallien kanssa ja tanssivat trendikkäillä EDM-klubeilla.

On jotain mätää Venäjänmaalla, mutta vähänpä VIP-kohtelustaan häkeltyneet ystävykset tietävät, mikä heitä odottaa. Jos et tosiaan haista mitään hämäräperäistä ja pahaenteistä narsistisessa, puolituntemattomassa playboyssa paikalliskontaktina, saat syyttää itseäsi, kun kadotat passisi ja törmäät gangstereihin.

Sinetöidäkseen sopimuksen firma lupaa lähettää kaiken suorana Colen faneille paikan päältä. Pian pimeys laskeutuu, miehet kaasumaskeissa ilmestyvät, Cole huputetaan, peli voi alkaa. Alexei vielä varoittaa: "Niin todelliselta kuin kaikki saattaakin tuntua, muistakaa, että olette turvassa." Mikä muka voisi mennä vikaan bolshevikkien vanhassa, hylätyssä vankilassa, jossa valtion vihollisia kidutettiin, kuulusteltiin ja teloitettiin?

Eskapistista kauhutrilleriä enemmän Follow Me näyttäytyy tuomitsevat metaforansa lekalla takovana päivityksenä 2000-luvun puolivälin huolista, joita Eli Roth heijasteli Hostelissa neuvostokommunismin romahduksen jälkeisen Slovakian kuvottavaan maisemaan. Kidutuspornon aalto nousi tuolloin vastalauseena USA:n interventionistiselle ulkopolitiikalle.

Hostelissa rikas eliitti maksoi, jotta pääsi teurastajien nahkaessuissa rauhassa omakätisesti rusikoimaan törppöjä amerikkalaisturisteja hengiltä. Informaatiovaikuttamisen maailmassa tämä ei ole enää välttämätöntä, vaan varakkaat itäslaavit voivat suitsimattomassa somessa manipuloida sadistista toimintaa pakohuoneessa ja näin vääristää yhdysvaltalaisten käsitystä todellisuudesta, koska emme kykene kontrolloimaan online-kokemustamme.

Sokea usko ja luottamus ovat käyneet korostetun vaarallisiksi, kun ihmiset elävät montaa erilaista elämää. Epätoivoinen halu luottaa omiin silmiin ja korviin sekä ostaa jonkun muun fantasiat estää näkemästä vaihtoehtoisten faktojen ja totuuksien polarisoimista poteroista pinnan alle, asettumasta toisen asemaan, samaistumasta edes tunteisiin. Kivuliaassa lähimuistissa ovat Capitol-kukkulan loppiaismellakat Washingtonissa, kun Donald Trumpin kannattajat tunkeutuivat erehtymättömän ylipappinsa lietsomina kongressiin tarkoituksenaan estää Joe Bidenin valinta presidentiksi, ampua Nancy Pelosi sekä hirttää Mike Pence.

"Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat." Mika Waltari vaikuttaisi 1945 kiteyttäneen Sinuhe egyptiläisen lauseissa nykytodellisuuden eksistentiaalisen angstin digitaalisesta dissosiaatiosta. Mitä järkeä on olla somessa, jos siellä kohtaavat vain valheelliset versiot itsestä sekä muista?

Cole hamuaa mainetta esiintymällä kameran edessä itsenään, mutta liioitellusti: jargonia jaarittelevana ja myötähäpeälliset heipat yleisölleen heittävänä kusipäänä. Natiiveja huvin vuoksi loukkaava miekkonen onnistuu kuitenkin roolissaan pilaamaan jopa tallennuksen sammuttua hiljaiseksi tarkoitetun romanttisen tauon. Reaaliminän ja Wi-Fi-identiteetin raja on pysyvästi hämärtynyt, eikä Colea näe sellaisenaan tai sinänsä kuin tyttöystävä Erin (Teen Wolfin kuolemaa kiljuva banshee Holland Roden).

Faniensa todellisuuspakoisella naiiviudella Colekin suhtautuu alkuun naureskellen kumppaniensa käsittämättömään satimeen ansoitetun gulagin selleissä. Erinin tankissa vedenpinta kohoaa vähitellen; talja venyttää hitaasti nörttikaveri Thomasin (Black Pantherin wakandalaisvakooja Denzel Whitaker) raajoja; matkan masinoineen moottoriturpa Dashin (George Janko) pupillit tapittavat rautaneitsyen valtavia piikkejä; tatuoitu X Games-gimma Sam (Siya) istuu sähkötuolissa. Kehenkään ei satu, sillä leikkiähän tämä vain on, eikös?

Kauhu kumpuaa yhteensopimattomista persoonista, joista Cole valitsee aina väärän. Some mahdollistaa ihmisyyden riisumisen toiselta aivan liian helposti. Kovista puheista ei ole pitkä matka väkivaltaisiin tekoihin, live-fiideistä aktiivisiksi rikospaikoiksi. Kuulemani perusteella pakohuoneet, joista vapautuakseen tulisi unohtaa egoilu ja puhaltaa yhteen hiileen, paljastavat paineessa pian ihmisen todellisen luonteen. Suuri elämys saattaakin koitua elämänmittaiseksi traumaksi.

Myös Colen fasadi murtuu. Aika juoksee, mutta kameroista piinallisen tietoinen Cole keskittyy poseeraamaan. Reaktioihin hiipivä vainoharha ruokkii epävarmuutta sekä katsojassa että elokuvan sisällä. Aivan kuten oikeissa pakohuoneissa, Colen aikailu kirvoittaa turhautunutta huutoa ja hoputusta. Vastaavasti verta ja gorea janoavilla kihoavat oitis ahneveet suupieliin inhottavassa ruumiinavauksessa avaimen tavoittamiseksi.

90-minuuttinen yritys kaleidoskoopin vanhojen konseptien värikkäiden lasinsirujen kiinnostavaksi ja viihdyttäväksi uudelleenjärjestelyksi ei täyty, vaikka juonesta eliminoisi "ruplattomat moukat ulkomailla"-asetelman. Mukanokkelan käänteen ennakoimiseksi katsojalle ei jätetä vanaa leivänmuruja vaan -viipaleita, koska perspektiivi tapahtumiin on kokonaan Colen. Lopulta mietin vain, kuka tuossa tapauksessa olisi juridisesti vastuussa murhista?

Teksti: 2021 Samu Oksanen