Kyle (Jodie Foster) on tyttärensä Julian (Marlene Lawston) kanssa matkalla Berliinistä New Yorkiin hautaamaan juuri kuolleen miehensä. Lentokone on uusinta teknologiaa ja valtavan suuri. Kyle tuntee sen läpikotaisin, hän on nimittäin suunnitellut osan siitä.

Kesken matkaa Kyle huomaa kauhukseen, että hänen pieni tyttönsä on kadonnut. Kukaan ei tiedä minne hän on joutunut. Onko hänet kidnapattu? Lentokoneen kapteeni (Sean Bean), lentokonepoliisi (Peter Sarsgaard) ja koko koneen henkilökunta auttavat Kyleä pienokaisen etsinnöissä, mutta turhaan. Tyttö on hävinnyt kuin savuna ilmaan.

Paljon tätä enempää ei elokuvan juonesta halua paljastaa ettei vahingossakaan pilaa sen tulevilta katsojilta (mahdollista) oivaltamisen iloa.

Pitää myöntää, että Flightplan (2005 Yhdysvallat) alkaa varsin lupaavasti. Ohjaaja Robert Schwentke kuvaa alkupuolen tapahtumia metallinsinisen linssin läpi ja luo lentokoneeseen mahdollisimman kylmän ja salaperäisen tunnelman. Yhtäkkiä jättiläismäinen lentokonekin näyttäytyy katsojalle äärimmäisen klaustrofobisena paikkana. Oman 2000-luvulle tyypillisen leimansa tilanteelle antaa 9/11-terrori-iskujen jälkeinen pelon ilmapiiri: lennolla on mukana muutamia arabeja, jotka saavat ensimmäisinä syytökset niskaansa niin Kyleltä kuin parilta muultakin amerikkalaiselta kanssamatkustajalta. Ilmassa on paniikkia.

Hyvästä alusta huolimatta Flightplan alkaa valitettavasti menettämään kiinnostavuuttaan kolmen ensimmäisen vartin jälkeen. Mielenkiintoinen idea alkaa hukkumaan tyypillisten juonenkäänteiden sekaan ja mukaan alkaa ilmestyä ilmeisen hätäisesti kyhättyjä epäuskottavuuksia. Elokuvan loppupuolella juonen viimeisetkin rippeet unohdetaan ja kokematon Schwentke alkaa korvaamaan sisältöä toiminnalla.

Sama kaava pätee näyttelijäsuorituksiinkin. Jodie Foster ja Sean Bean näyttelevät aluksi kiihkeästi, mutta puolenvälin jälkeen näyttelijöilläkään ei ole enää muuta tehtävää kuin ähistä, huutaa ja juosta. Hento Foster ei ole tässä parhaimmillaan. Lentokonepoliisi Gene Carsonia esittävä Peter Sarsgaard näyttelee lakonisesti, eikä tuosta roolista voisi parempikaan näyttelijä kerätä kovin suuria kiitoksia.

On harmi, että Flightplan menettää kaiken potentiaalinsa loppupuolen typeriin juonenkäänteisiin ja puuduttavaan toimintaan. On vaikea ymmärtää, miten elokuvan tuottajien mielestä näin mielenkiintoisesti käynnistyvään trilleriin sopii niin tylsä lopetus. Vielä vaikeampaa on uskoa, että näin kiinnostavan premissin keksineet käsikirjoittajat (Peter A. Dowling ja Billy Ray) eivät osaa kirjoittaa elokuvalleen loppua.

Pettymyksestä huolimatta Flightplan voi toimia mukiinmenevänä viihdykkeenä, kunhan ei erehdy odottamaan elokuvalta liikoja. Harmi vaan, näitä kun on nähty ennenkin.

teksti: © 2006 Antti Honkala