Paperi palaa 451 Fahrenheit–asteessa. Sinänsä mitätön yksityiskohta kyseisen Bush -dokumentin kohdalla, mutta varsin tärkeä jos haluaa tietää mistä elokuvan, Fahrenheit 9/11 (2004 USA), nimi on peräisin. Se on nimittäin viittaus Ray Bradburyn Fahrenheit 451 -nimiseen kirjaan joka kertoo kirjoja polttavasta yhteiskunnasta. Kyseisessä yhteiskunnassa poltetaan kirjoja eivätkä ihmiset ajattele itsenäisesti, vaan he katsovat liiallisia määriä televisiota ja ajavat lujaa autoilla.

Tuollaiseen yhteiskuntaan Bushin hallinto on ollut ajamassa Amerikkaa ja koko maailmaa syyskuun 11:n terrori-iskujen jälkeen. He ovat pelotelleet tavallisia amerikkalaisia uskomaan että kuka tahansa voi olla terroristi tai että terroristit voivat iskeä mihin Amerikan pikkukylään tahansa. Näin pelottelemalla he saivat uskoteltua amerikkalaisille iskun Irakiin olevan oikeutettu.

Moore kertoo, mitä Bush on salaillut ja miksi. Elokuva pyrkii osoittamaan miten hän hyötyi 9/11 tapahtumista ja piilovihjaa häntä diktaattoriksi. Mooren äänessä on varmasti ärtymystä ja vihaa, mikä on täysin ymmärrettävää, jos on joutunut katsomaan tuon kaltaista todistusaineistoa ties kuinka kauan.Toisaalta Mooren äänessä on myös sarkasmia ja ironiaa, mikä tekee dokumentista helpomman katsottavan.

Oliko Cannes-palkinto politikointia? Niin voisi sanoa, ja en epäile tämänvuotisen juryn aikomuksia tukea Mooren ajamaa asiaa, mutta täytyy kyllä myöntää että Fahrenheit 9/11 on samalla myös erinomaista elokuvaa. Ironian käyttö elokuvassa on hyvää. Moore on onnistunut omalla julmalla, sadistisella tavallaan asettamaan katsojan siihen asemaan että hän ei välttämättä nauti näkemästään, mutta tunnustaa sen vääryyden. Hän käyttää tyylilleenominaisesti musiikkia ja kuvaa tuoden esiin juuri tilanteiden ristiriidat (esim. joululauluja sotatantereella), mutta myös vahvistaakseen tunnelmia ja samastumista perinteisellä kertovalla musiikilla.

Mutta entä valehteleeko Moore? Vaikea sanoa. Hänen tukenaan on kuitenkin se seikka että hän käyttää puolueellista ja amerikkalaista media-aineistoa hyväkseen, joten valehtelemisesta en menisi syyttämään. Korkeintaan materiaalin hyvästä uusiokäytöstä.

Mitä nyt sitten tapahtuu? Elokuva on päässyt alkuhankaluuksista huolimatta levitykseen myös USA:ssa, joten tuleeko maailman tilaan muutosta? Vaihtuuko USA:n presidentti? Tuleeko Mooren elokuvalla olemaan kenties niin suuri vaikutus että se tulee kääntämään niiden amerikkalaisten äänestäjien päät jotka eivät ole vielä päättäneet Bushin ja Kerryn välillä. Näihin kysymyksiin ei tietenkään ole vastauksia, mutta muutosta näihin asioihin toivoisi ainakin näkevänsä.

Verrattuna Bowling for Columbineen, elokuvassa ei ole samanlaista inhimillisyyttä kuin edeltäjässään. Bowling for Columbinessa Moore pystyi tarkastelemaan aihetta tietyltä näkökannalta, mutta samalla ottamaan ymmärtäväisen luonteen ja hiukan etäisyyttä. Siinä hän tutki ja yritti ottaa selvää mikä aiheuttaa amerikkalaisten asehulluuden. Tässä tapauksessa kuvamateriaali on koottu suurilta osin vanhoista uutispätkistä ja haastatteluista, joten Moore ei varsinaisesti tutki elokuvassa mitään. Tutkimukset on jo tehty ja tämä on tuloksien esittelyä. Kansainvälisen ja tunteita herättävän aiheensakaan johdosta ei elokuvassa ole objektiivisuutta juuri yhtään.

Mooren jättimäisten menestysten jälkeen harva enää muistaa että Moore on kokeillut osaamistaan myös fiktioelokuvan puolella. Suomessakin pariin otteeseen nähty Canadian Bacon on kohtalainen komedia, mutta varsinaista menestystä ei sen kohdalle tullut. Tämän jälkeen Moore onkin tehnyt lähinnä dokumentteja, kirjoja ja muutaman tv –sarjan. Viimevuosien suurmenestyksien jälkeen voinkin neuvoa Moorelle että kannattaa pysyä dokumenteissa, ne ovat sinun alaasi.

teksti: © 2004 Otto Kylmälä