Etsivä Gadget (Inspector Gadgets, 1999 USA) on perhekomedioita ja piirrettyjä rustaavalta Disney-yhtiöltä jo ties kuinka mones tällainen “kalkkuna”, jolle ei voi edes optimisteinkaan ennustaa kaunista tulevaisuutta, ei ainakaan kriitikoiden suunnasta. Ala-kouluikäisiin poikiin elokuva varmaan uppoaa kybällä.

Itse en pitänyt tästä rainasta, joka oli (taas kerran) muotoiltu Disneyn-muottiin sopivaksi. Etsivä Gadget’n ei oltu luonnollisestikaan saatu merkittäviä näyttelijöitä, joten “varmana nimenä” pidettiin Matthew Broderickia, jonka merkittävimpiä elokuvia ovat mm. Godzilla (1998) ja Jim Carreyn tähdittämä Sähköputkimies (1996). Pahiksen rooliin on saatu (taas kerran) lipevä hahmo, Rupert Everett. Naissivuosassa nähdään myös hiukan tuntemattomampi Joely Fisher.

Korkeintaan kohtalaisesti näyttelevät näyttelijät, erittäin klisheinen, arvattava ja tylsä juoni ja tuhannet “muka-koomiset” vempaimet yrittävät pitää jutun koossa mahdollisimman pitkään, mutta jo puolen tunnin jälkeen alkavat puuduttavat toisinnot. Tekijät ovat huomanneet, että juttu ei kanna sitä minkä täysmittainen elokuvan pitäisi, joten se on jouduttu jättämään tunnin ja vartin mittaiseksi.Olkoon sitten vaikka pituus elokuvan hyvä asia, jos siitä jotain hyvää pitää kaivaa.

Samasta paketista löytyy suomeksi puhuttu ja alkuperäinen versio. Etsivä Gadget on näköjään saanut hiukan vähemmän rahoja dubbaukseen ja siten katsoja saa todella kärsiä epäselvistä dialogeista elokuvan lopusta alkuun. Suomenkielinen dubbaus saa pian hävetä, jollei se nosta rimaa korkeammalle.

Koko perheen komedian juoni on tyypillinen “luuserista-kasvaa-sankari-ja-hän-pelastaa-maailman-pahalta”. Toisena tukijalkana elokuvalla on Matthew Broderickin ja Joely Fisherin esittämien henkilöiden välinen siirappinen rakkaustarina. Ties kuinka monetta kertaa tämäkin yhdistelmä on ollut lasten elokuvissa. Onko lapsillemme minkäänlaista tulevaisuutta, jos he joutuvat katsomaan tällaista epätodellisuutta.

Etsivä Gadgetin pyrkii hakemaan komediansa aina batmaneistä james bondeihin ja mission impossibleihin. Hämmentävää on se miten aggressiiviseksi, jos näin saa sanoa, on elokuva tehty. Välillä juttu etenee musiikkivideon vauhtia ja tällainen harmaa hiuksinen vanhus kuin minä ei tahdo pysyä mukana. Elokuva on ohut kuin foliopaperi, mutta se ei vain kiillä yhtä paljoa.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen