Tämän tositarinan pääosassa kiikkuu sorja Julia Roberts (Notting Hill) nimikkohahmona. Roberts tekee vaihteeksi hienoa draamaa. Sen lisäksi miten Robertsin ulkoinen olemus sopii yhteen Brockovichin kanssa onnistuu näyttelijätär löytämään myös itsestään omatoimisen ja kärkäskielisen sankarittaren.

Erin Brockovichin hahmo on niin moninainen ja naisen historia taas tarjoaa niin paljon, että elokuva oli “pakko” tehdä. Brockovich on kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, kaksi kertaa eronnut. Nainen hankkiutui töihin puhumalla ja ympäristö reakoi hänen ulkoiseen olemukseen sukupuolen mukaan tavallaan. Lopuksi hän vielä onnistui hankkimaan Amerikan Yhdysvaltojen suurimmat korvaukset 634 ihmiselle, jotka kärsivät suuryhtiön tekemistä päästöistä heidän juomavedessä.

Erin Brockovichin pieneksi viaksi jää sen vähäiset uhkakuvat vesiyhtiö PE&G:n vallasta. Brockovich on luonteeltaan paljon tunteellisempi, ehkä juuri naisnäkökulmansa ansioista, ja se onnistuu siinä hyvin. Ohjaaja Steven Soderberg (The Limey – kostaja Lontoosta) sormenjäljet ovat tarttuneet hyvin filminauhan pintaan, tutut kuvakulmat ja katkonainen kuva toistuvat myös Erin Brockovichissa. Soderberg onnistuu kivasti kuten myös Roberts ja tämän pomona esiintyvä Albert Finney. Finney onkin jo useamman Oscarin voittanut veteraaninäyttelijä, eikä miehellä tunnu olevan kiire vielä pois näyttämöltä.

Erin Brockovich eroaa edukseen kun se ei lähde seikkailemaan kanadanmänty pintaisten oikeussalien uumeniin, vaan liikkuu Erinin näkökulmasta katsottuna. Koko elokuva välttää Ally McBealista tutut ympäristöt lähes täydellisesti. Eikä elokuva ole imelä, vaikka se perustuukin tositapahtumiin.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen