Ensimmäisenä Kuussa

First Man (2018)

  • 4

Suru sinkoaa Neil Armstrongin historialliselle kuulennolle juhlitun sankarin sädekehän karistavassa avaruusdraamassa.

julkaistu 2018-10-11 / päivitetty 13.10. klo 01:01

KUVA 3

Ryan Gosling ja Claire Foy
Ryan Gosling ja Claire Foy 

KUVA 2

Ryan Gosling, Corey Stoll ja Lukas Haas
Ryan Gosling, Corey Stoll ja Lukas Haas 

KUVA 1

Ryan Gosling
Ryan Gosling 

Ensimmäisenä Kuussa

Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Apollo 11:n laukaisuun 16. heinäkuuta 1969 kulminoitui vuosisatoja unelmointia ja yli vuosikymmen vankkaa suunnittelua, jonka aikana jokaista pientä onnistumista seurasi näennäisen valtava takaisku. Miljoonia dollareita ja useita ihmishenkiä paloi, kun Yhdysvallat kävi kansakuntana kilpajuoksua Neuvostoliittoa vastaan ensimmäisen ihmisen saamiseksi Kuun pinnalle. Juuri tämän historiallisen tapahtuman inhimillinen hinta toimii kerronnallisena työntövoimana Damien Chazellen tähtikirkkaalle avaruusdraamalle, joka telakoituu La La Landin (2016) hiljaisen indie-ilmeen ja Apollo 13:n (1995) eeppisen pyyhkäisyn väliselle vyöhykkeelle.

Ensimmäisenä Kuussa perustuu professori James R. Hansenin kirjoittamaan elämäkertaan First Man: The Life of Neil A. Armstrong (2005), joka kartoittaa Nasan Apollo-ohjelman (1961-72) nousuja ja laskuja avaruuskilvan alkutaipaleelta lukuisten yrityksen ja erehdyksen tragedioiden kautta Yhdysvaltain modernin historian myyttiseen virstanpylvääseen, kun Eagle-kuumoduuli suoritti tehtävänsä, ja Neil Armstrong lausui kuuluisan ”runollisen” fraasinsa.

”Niin moni hupsu haaveilee”, lauloi lupaava näyttelijä Mia La La Landissa. Säe sopisi mainiosti kunnioittamaan Armstrongia (stoalaisen tyyni Ryan Gosling), Gemini-projektiin 1962 valittua lahjakasta lentäjää ja insinööriä, tuolloin vielä epävarmana tulevasta roolistaan ihmiskunnan rohkeana edelläkävijänä. Sekä sen puoleen Chazellea itseään, 33-vuotiasta ihmelasta, jonka usko korkeuksien saavuttamiseen riittävällä hulluudella mahdollistaa ohjaajalle intensiteetiltään korkeaoktaaniset elokuvat yli laji- ja tyylirajojen.

Läpimurtoteos Whiplash (2014) sovitti orkestraalisen jazzin polyfonian menestyksellisesti elokuvalliseksi sinfoniaksi vimmaisen tarkalla leikkauksella. La La Landin ohjaus liukui puolestaan täysin vastakkaiseen suuntaan vangiten tanssin representationaalisen kielen upeasti virtaavilla pitkillä otoilla. Pikkutarkkuus spektrin molemmissa päissä heijastaa parhaan ohjauksen Oscarin kaikkien aikojen nuorimpana pokanneen kultasormen itsevarmuutta ja määrätietoisuutta kameran takana, mikä välittyy pakottomuutena myös uutukaiseen.

Ensimmäisenä kuussa kiinnittää oitis huomion tekijänsä esteettisestä purismista poikkeavalla, hennon seepiasävytteisellä käsivarakuvalla, rakeisten uutisfilmien JFK-americanalla. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä periodipalasta.

Sekä Whiplash että La La Land pureutuvat perfektionismiin täydellisyyden tavoittelijoiden epäkypsinkin silmin, eivätkä elokuvat useinkaan erkane kehässä taiteensa puolesta taistelevien perspektiiveistä. Chazellen sokeaksi pisteeksi onkin osoittautunut kyvyttömyys sovittaa yhteen ammatillisten ambitioiden jahtaamista ja tasapainoisen elämän potentiaalia. Whiplashin jazzrumpali Andrew Neimanille se on kaikki tai ei mitään, samoin enkelten kaupungissa tutustuville ja rakastuville Mialle sekä jazzpianisti Sebille La La Landissa.

Armstrongin rinnalla seisoo sen sijaan vaimo Janet (Claire Foy ilman kruununjalokiviä), rautaisa tahtonainen, joka huolehtii kodista ja pojista, kun poissaoleva isä ja aviomies hautautuu haravoimaan fysiikan kirjoja. Kuolema kaartelee masentunutta miestä kaikkialla; pariskunnan kaksivuotias tytär Karen menehtyy heti kärkeen aivokasvaimeen. Menetykset ja uhraukset ovat aina siivittäneet sekä yksilöiden että yhteiskuntien huippusaavutuksia. Armstrong kurkottaa Kuuhun surun piinaavasta suvannosta – kenties itsetuhoisinkin pakoaikein.

Kun Kuuhun laskeutumisen vavahduttava hetki vihdoin koittaa, jakso on hidas, ihmetystä herättävä ja lähes täysin äänetön. Armstrong ei olekaan enää niin vahva, vaan shokissa kunnianhimoisen päämääränsä saavutettuaan. Kylmässä, autiossa maisemassa kivikasvoinen komentaja kohtaa silmänräpäyksen ajan oman surunsa sekä kauhistuttavan yksinäisyyden, jotka leikkautuvat muistoihin perheen yhteisestä kesäpäivästä kukkealla niityllä. Kaunista.

Tuosta kohtauksesta vielä: ihmiset melkeinpä mellakoivat, kun festivaalinäytöksissä paljastui, että Armstrong ei pystyttäisi Kuun kamaralla nähtävää tähtilippua. Osa yleisöistä syytti ratkaisua epäisänmaalliseksi ja amerikkalaisvastaiseksi, vaikka myös muita historiallisia hetkiä jää varjoihin: työntekijät juhlimassa menestystään Houstonin avaruuskeskuksen lennonjohtohuoneessa sekä miljoonat lapset liimautuneina televisioruutujen ääreen. Nuo ikoniset kuvat eivät vain tue Chazellen visiota vastentahtoisen sankarin henkilökohtaisesta saagasta ja intiimistä muotokuvasta.

Emotionaalista sumaa kompensoi spektaakkeli, joka kokoon keitettynä muistuttaa 2001: Avaruusseikkailun (1968) fantasmagorisella valoshow’lla varustettua Gravitya (2013) – Paul Greengrassin ohjaamana. Sydämenlyönti kerrallaan Chazelle palauttaa vaaran ja pakokauhun tunnun avaruuskilpaan asettamalla katsojan klaustrofobisiin tiloihin yhdessä astronauttien kanssa. Freneettinen leikkaus, tiukka rajaus ja toistuvat lähikuvat aluksen pikkuruisista ikkunoista korostavat, kuinka vähäisillä tiedoilla kolmikko todellisuudessa paahtoi taivaankannen poikki kohti ääretöntä.

Kuten kuukävely itsessään, Ensimmäisenä Kuussa edustaa jotakin haikeaa ja hohdokasta tarinaansa suurempaa ja syvempää. Etäältä tarkasteltuna näyttää ja tuntuu siltä kuin ”vapaan maailman poikkeuksellinen johtovaltio” tunnustaisi kansainvälisille katsomoille vihdoinkin tekevänsä myös virheitä. Epäselväksi jää, haluaako Chazelle yleisönsä hurraavan pienelle suurelle askeleelle – vai huokaisevan helpotuksesta pyörryttävän matkan päätteeksi.

Teksti: 2018 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

Ryan Gosling

Ensimmäisenä Kuussa

Samu Oksanen | 11.10.

Suru sinkoaa Neil Armstrongin historialliselle kuulennolle juhlitun sankarin sädekehän karistavassa avaruusdraamassa.

Lue lisää »
Nuri Bilge Ceylanin Under the Pear Tree

Rakkautta & Anarkiaa 2018

Aleksi Salonen | FESTIVAALI | 24.09.

Festivaalikattauksessa poimintoja Suomen suurimmalta, syyskuussa järjestetyltä elokuvafestivaalilta.

Lue lisää »
Constance Wu ja Awkwafina

Crazy Rich Asians

Samu Oksanen | 26.09.

Sosiokulttuurinen cause célèbre Singaporen dekadentista kerskakermasta huumaa romanttisella luksushömpällä.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Anna Kendrick ja Blake Lively

Missä on Emily?

Kreeta Korhola | 19.09.

Designer-korkojen kopina enteilee vaaraa vetävässä trillerissä, joka tarkastelee naiseuden representaatioita kriittisen satiirisesti.

Lue lisää »
Saoirse Ronan ja Billy Howle

Rannalla

Samu Oksanen | 29.08.

Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.

Lue lisää »
Jeff Harlan ja Jennifer Garner

Peppermint

Kreeta Korhola | 20.09.

Entiseen loistoonsa palannut toimintatähti Jennifer Garner kylvää vigilante-oikeutta leijonaemon raivolla.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa
TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2018
ISSN 1798-7202