Arnold Schwarzenegger palasi ruotuunsa pohjanoteerauksen Isäni on turbomies jälkeen. Jericho Gane (Schwarzenegger) on keskiluokan rikostutkija, joka saa kontolleen erilaisia turva- ja murhajuttuja. Gane kärsii ammattinsa ja menneisyyden tuomista murheista ja on siten aika alhaalle vajonnut alkoholin vaikutuksesta. Vuosituhannen vaihdos on lähestymässä ja New Yorkissa tapahtuu kaikenlaista kummaa. Milleniumhäiriöiset kansalaiset joutuvat erikoisiin tapahtumiin.

Christien (Robin Tunney) on näkyjä näkevä parikymppinen nainen, joka syö lääkkeitä ongelmaansa. Gane etenee tutkimuksissaan ja tapaa Christienin. Kun ei jutun takana olekaan valtio on kirkko seuraava vaihtoehto. Saatana on päättänyt taas herätä tuhat vuotisesta unestaan ja kuksia vaimoaan, tällä kertaa vaimoksi on valittu Christien. Jos hyvin käy, Saatana saa kuksia vaimoaan ilman Iso-Arskan häiriötä ja kumia, jolloin tästä siitetään uusi “devil”, josta tulee Tuhat vuotisen valtukunnan Herra. Heh, eipä uskoisi, mutta Arska saa pistettyä jalkansa väliin ja Saatanalta menee suunnitelmat pieleen.

End of Daysin (1999 USA) ohjaaja Peter Hyams (mm. Timecop) on osannut tehdä mielenkiintoisen elokuvan, jonka kokoaikainen nautinto ei ole ihan huippua kuitenkaan. Mutta kyllä tästä riittää iloa kahdeksi tunniksi. Vaikka en olekaan Arnold Schwarzeneggerin ihailija niin uskaltaisin sanoa Arskan roolista jotain hyvääkin.

Hyamsin erittäin lupaava alku on hienoine uskonnollisineen tunnuksineen ja piiloviesteineen herättävä. Tällaisen hienouden ylläpitäminen koko 2 tuntia voi olla hankalaa ja End of Days rapistuukin loppua kohden ja lopussa se ei oikein olekaan kuin actionrämistelyä. Sääli.

Kun elokuvan hieno juoni sotketaan keskinkertaisiin tehosteisiin ei jälki ole aivan parasta. Mutta juttuun suolaa tuo leivän päälle Saatanana esiintyvä Gabriel Byrne (Stigmata). Maailmanloppu ei ehkä tullutkaan, VIELÄ.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen