Pitkän linjan elokuvaaja Markus Imhoof on mehiläisdokumentissaan ohjaajanpaikalla ensi kertaa yli vuosikymmeneen. Tuikitärkeitä pölyttäjiä rakastavasti ja runsain erikoislähikuvin tutkaileva Ei pelkkää hunajaa on ohjaajalleen henkilökohtainen työ, koska kuten dokumenttikin kertoo, oli isoisä aikanaan mehiläistarhuri.

Paljon on kuitenkin muuttunut noiden päivien jälkeen. Alppien luomu-tarhurien otteet ovat vielä suunpielissä lepääviä sikareita myöten perinteisiä, mutta Atlanttin toisella puolen mehiläisbisnes on tyystin fordilaistunut. Myös kirjaimellisesti, sillä alan huiput kiertävät tylysti kohdeltuine mehiläisineen ympäri maan kuin sirkuslaiset, pölyttämässä viljelmiä satokauden vaihteluita seuraten.

Jännitystä rakennetaan alussa “mehiläismysteeriksi” kutsutulla siipiveikkojen joukkotuholla, joka ei ole syrjinyt paikan perusteella. Uhattuna ovat tehotarhattujen pistiäisten lisäksi myös pienet, kirkasta perinnehunajaa tuottavat maatiaislajit.

Nimen lupaamalla tavalla painotetaan, että uhattuna ovat kaikki maapallon siemenkasvit ja nihin nojaavat eliöt. Erityisen tehokkaasti vaara kuvallistuu, kun dokumentti siirtyy Kiinaan, jossa viljelijöistä on tullut kömpelöitä valemehiläisiä – katastrofaalinen ekopolitiikka on pakottanut heidät pölytystehtäviin käsin, yksi emi kerrallaan.

Dramatisoitu rakenne tuottaa lievän pettymyksen, sillä elokuvan toisella puolen Imhoof tyytyy toteamaan, että syynä on koko joukko asioita, joita dokumentti on edellä katalogisoinut: tehotarhauksen stressi ja sen torjumiseen käytetty lääkitys, viljelyn ke­mi­kaa­lit ja me­hi­läis­iä kiusaavat loiseliöt. Vastaus voi olla oikeakin, mutta analyyttisesti aika pehmoinen ja antiklimaattinen.

Elokuvan erityisansiot ovat makrokuvissa, joiden todella kapeat tarkkuusalueet, kennojen läpi romanttisen kultaisena hehkuva valaistus ja nopeuden pudottaminen tekevät mehiläisistä pörröisiä ystäviä. Antropomorfismin kyllästämille aivoillemme tekeekin hyvää tulla fuskatuiksi, jotta kiinnostuisimme muistakin kuin bambua mussuttavista laikkusilmäelikoista.

Mehiläisrintamalta on onneksi uutta ja hyvää. “Tappajamehiläisiksi” kutsutut afrikkalaistuneet mehiläiset vaikuttavat immuuneilta monille perinteisempiä lajeja vaivanneille vitsauksille. Hauskan naivistisissa loppukuvissa mehiläiset lentävätkin kohti avaruuden iäisyyttä.

Teksti: 2013 Aleksi Salonen