Richard Glatzerin ja Wash Westmorelandin neljäs yhteistyö sai katkeransuloisen päätöksen. Ohjaajakaksikon menestyksekkäin tuotos niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden silmissä jäi samalla avioparin joutsenlauluksi, sillä Glatzer menehtyi sairastamaansa ALS-tautiin 10. maaliskuuta.

Lisa Genovan esikoisromaanin sovitus oli Glatzerin sanojen mukaan hänen uransa henkilökohtaisin, vaikka tarinassa nimikkohahmolle todetaankin harvinaisen nuorena laajalti erilainen sairaus: Alzheimerin tauti. Elämänsä viimeisiä vaiheita elänyt ohjaaja kommunikoi iPadin välityksellä 23 kuvauspäivän aikana.

Elokuvan englanninkielinen nimi kuvastaa protagonistin mielentilaa suomennosta paremmin: still -sana viittaa myös liikkumattomuuteen tai pysähtyneisyyteen. Alzheimerin taudin diagnosoinnin jälkeen Alice (Julianne Moore) joutuu elämässään merkittävän muutoksen eteen, joka tekee etenemisestä vaikeaa, varsinkin, kun kielitieteiden professori menettää hiljalleen kaikista tärkeimmän työkalunsa.

Aran aiheen ympärille sijoittuva tarina on riskiveto, josta elokuvantekijät suoriutuvat arvokkaasti. Tauti on niin yleinen ja oireet monenlaisia, että useampi katsoja pystyy samastumaan päähahmon koettelemuksiin, sekä kriittisesti suhtautumaan elokuvan realistisuuteen.

Edelleen Alice on kautta linjan täsmällinen ja kaunistelematon, joskin se jättää taudin aggressiivisemmat oireet käsittelemättä, toisin kuin Sarah Polleyn yhdeksän vuoden takainen Kaukana poissa. Alice on kuitenkin Polleyn erinomaista Alzheimer-kuvausta vaikuttavampi. Kerronta keskittyy syvällisemmin päähenkilöön ja siihen, kuinka tauti vaikuttaa eri lailla ihmisiin Alicen elämässä.

Kirjailija ja aivotutkija Genovan asiantuntemus jakaa samalla tärkeää tietoisuutta aiheesta, joka vastoin yleistä olettamusta voidaan todeta kaikenikäisillä ihmisillä. Denis Lenoirin upea kameratyö päästää katsojan niin Alicen iholle kuin pään sisälle.

Mooren roolisuoritusta ei voi tarpeeksi ylistää; ansaittu kultainen patsas puhukoon puolestaan.

Teksti: 2015 Jussi Toivola