Autourheilun vauhdista ja bensankatkusta ei ole tehty kovinkaan montaa elokuvaa. Komediarallit Riemukuplan ratissa ovat varmasti yksi klassisimpia genren edustajia. 90-luvulla tehtiin Tom Cruisen tähdittämä rata-autoilu -elokuva Days of Thunder, joka keskittyi jenkkiläisen Nascar -sarjan kolaritäyteiseen kaahailuun. Renny Harlinin Driven vaihtaa vaihdetta isommalle ja siirtyy Cart-sarjan pariin (jenkkiläisten “omaformula”). Jos normaalissa toimintaelokuvassa on pakollinen takaa-ajokohtaus, on Drivenissä niitä jokaisen osakilpailun verran. Peltiä ja mekkoa menee ryttyyn ja lopussa samppanjat ruiskuvat, tätä on tyypillisen urheiluelokuvan tunnelma.

Drivenin käsikirjoituksen on rustannut näyttelijänä paremmin tunnettu Sylvester Stallone (Cliffhanger – kuilun partaalla), joka tuotannon maksamisen lisäksi näyttelee elokuvassa tärkeää osaa. Elokuvassa siniset “hyvät” taistelevat punaisia “pahoja” vastaan. Nuori lahjakas sininen tekee nopeaa nousua sarjassa ja yltää melkein voittoon kilpailuissa. Vanha sininen pyydetään jälleen mukaan kilpailuihin avustamaan nuori mestaruuteen. Luonnollisesti matka ei ole yhtä helppo mitä ovaalia kaahatessa, vaikka juoni onkin sitä. Hevosvoimien ja pakokaasujen lisäksi tarinassa roikkuu formulan “kolmas pyörä” Estella Warrenin (Apinoiden planeetta) esittämä neitonen, joka jarruttelee mestaruustaistelua.

Onko Driven sitten Renny Harlinin huonoin elokuva? Kurkunleikkaajien saaren jälkeen ehkä toiseksi huonoin. No missä vika, onko aerodynamiikka tai downforce -voimat pielessä? Sylvester Stallonen surkea käsikirjoitus, joka on täysin klisheiden kyllästyttämä, ontuu jokaisessa mutkassa. MTV-estetiikka rulettaa kun tarina siirtyy radalta toiselle hittibiisien tahdittamana. Pyllyjä, tisuja, pyllyjä, suomenlippu, pyllyjä. Silmät kierossakin tarina kulkee yliampuvista toimintajaksoista pieniin seesteisiin kohtauksiin, joissa hahmoista pyritään muovaamaan mielenkiintoisia ja moniulotteisia. Tässä asiassa edes Sylvester Stallonesta ei muodostu mitenkään mielenkiintoista, ei edes sympaattista hahmoa. Toimintakohtaukset toimivat siihen asti kunnes autonnokka törmää betonivalliin ja renkaat irtoavat radanpinnasta.

Harlin on erikoistekniikoita käyttäen tehnyt kilpailuista täysin ylitseampuvia: formulat kisailevat kaupungin kaduilla, sinkoutuvat lampiin ja renkaita lentelee piristeinä katsojien joukkoon. Kovasti etukäteen mainostettu vauhdintuntu ei yllä aivan takapenkkeihin asti, vaikka kamerakulmia vauhdista löytyy.

Urheiluelokuvat ovat useammin floppaajia kuin menestyjiä. Yksi syy on elokuvissa toistuva juoni, joissa alun nousevasta sankarista kasvaa mestari matkan varrella koettujen vastoinkäymisten kautta. Driven kulkee samoja ratoja. Driven on hajoitettu toimintakaahailuksi, joka oli osittain myös tappajahai -leffa Deep Blue Sean vika. Tarinaa on pyritty kasaamaan viihteeksi, jolloin pitkät dialogit on poistettu ja hahmojen pohjustamiset unohdettu.

Driven on varmasti sopivassa miesporukassa, ohrapirtelön ja poppareitten kanssa katsottavaa “viihdettä”. Unohtaminen, että on hölskyttänyt cokiksensa ennen avaamista, ei ole varmasti eduksi elokuvan katselemiseen kotilehtereillä asti.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen