Näitä yliluonnollisilla elementeillä maustettuja draamoja ja trillereitä on tarjoiltu meille leffadiggareille runsaasti viime vuosina. Trilleripuolta edustavat Kuudes aisti ja Särkymätön, kun taas puhtaamman draaman puolella ovat parhaiten onnistuneet Taivaan tuolla puolen ja hetki sitten videovuokraamojen hyllyille ilmestynyt Pedon sydän. Yliluonnolliset elementit ovat kautta aikojen kiehtoneet ihmisiä, ja toivo siitä, että elämä olisi sittenkin enemmän kuin ämpärillinen kuravettä, tuntuu olevan pohjaton innovaation kaivo elokuvantekijöille, jotka haluavat koskettaa katsojia. Tom Shadyac (Ace Ventura, Pähkähullu professori, Patch Adams) ei sinänsä onnistu lahjoittamaan mitään uutta, eikä Sudenkorento (Dragonfly, 2002 USA) muutenkaan tule olemaan tämän genren parhaimpia tekeleitä. Varsin mielenkiintoinen elokuva se kuitenkin on lukuisista ongelmistaan huolimatta.

John Darrow (Kevin Costner, 13 päivää, 3000 miles to Graceland) on lääkäri, jonka vaimo on hiljattain kuollut auto-onnettomuudessa Venezuelassa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa loppuelämän varalle särkyvät. Kuten monet muutkin Joe hukuttaa surunsa tekemällä työtä lähes kellon ympäri. Pian Joen surutyö kuitenkin unohtuu, kun koomasta palanneet lapset alkavat piirtää Joelle kuvia sudenkorennosta, joka oli hänen edesmenneen vaimonsa Emilyn fiksaatio. Lapset myös kertovat, että he ovat nähneet Emilyn tuonpuoleisessa eräänlaisessa “sateenkaaressa”. Sudenkorennon muodot alkavat muutenkin esiintyä häiritsevän usein Joen elämässä. Kaikki nämä “yhteensattumat” ovat Joelle selkeä merkki siitä, että hänen rakkaansa taru ei ehkä sittenkään ole loppuun käsitelty, vaikka hänen ystävänsä ovatkin passittamassa stressaantunutta lääkäriä jo kovaa vauhtia psykiatrin vastaanotolle. Muiden skeptisyydestä huolimatta Joe alkaa kerätä tietoa rajakokemuksista, jotta hän saisi hieman valotettua näitä kaikkia outoja tapauksia elämässään.

Sudenkorennon idea ei sinänsä ole uusi, mutta siitä huolimatta elokuva sai ainakin allekirjoittaneen mielenkiinnon herätettyä. Elokuvan suhteellisen vahva alku antoi myös hieman toivoa siitä, että ehkä Kevin Costnerkin vielä toisinaan onnistuu eksymään hyviin elokuviin. Täydellinen pettymys Sudenkorento ei olekaan, vaikka se ei lopulta ylläkään sille tasolle, kuin siltä saattoi toivoa.

Käsikirjoitus on jokseenkin ilmava, sillä toistoa ja rautalangasta vääntämistä ei todellakaan ole säästelty. Välillä tuntuu siltä, että elokuva junnaa paikallaan eikä osaa viedä tarinaa seuraavalle tasolle. Varsinkin kun Costner on yksin suurimmaksi osaksi useimmissa elokuvan kohtauksissa, Costnerin harteille lankeaa mahdoton tehtävä, sillä hänenkään melko vahva roolityönsä ei onnistu peittämään käsikirjoituksen sudenkuoppia. Muut elokuvaan ujutetut henkilöhahmot ovat paikalla vain hetkittäin eivätkä ole kovin merkityksellisiä. Näiden joukossa suurin menetys katsojalle on ehkä Kathy Batesin (Piina) rooli Joen ystävänä, sillä Batesin kaltainen laatunäyttelijä olisi voinut antaa hieman väriä hetkittäin tylsälle kerronnalle.

Puutteistaan huolimatta Sudenkorento ei ole ollenkaan huono elokuva. Costnerin hyvä vaikkakin hetkittäin hieman jäykkä roolisuoritus pitää monia elokuvan kohtauksia mukavasti pystyssä. Tunnelma on myös saatu miellyttävän korkealle monissa elokuvan kohtauksissa etenkin loppua kohti kuljettaessa, joten tunnetasolta saattaa löytyä tämänkin elokuvan pelastus monien katsojien silmissä. Myös elokuvan suunnanmuutos sen loppumetreillä antaa hieman lisää kiinnostavuutta elokuvalle, joka olisi saattanut kuivua pahasti kasaan, jos Joe olisi jatkanut puhumistaan papukaijalleen vielä kovin pitkään.

teksti: © 2002 Antti Honkala