Dracula on maannut linnansa vallihaudassa jo vuoden päivät, mutta kyläläiset eivät vieläkään uskalla elää rauhallista ja normaalia elämää, sillä heidän mielestään vampyyrikreivin pahuus leijuu vielä vahvana kylän yllä. Paikalle saapuva monsignor Ernest Muller väittää taikauskoa lapselliseksi hölynpölyksi, ja päättää lähteä manaamaan pahuuden Draculan linnasta. Mukaansa hän velvoittaa kylän pelokkaan papin. Matkalla linnaan tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena kreivi herää jäisestä haudastaan. Alistettuaan papin palvelijakseen, hän päättää kostaa Mullerille linnansa häpäisemisen.

Hammerin kolmas Dracula -elokuva, Dracula on noussut haudastaan on kenties sarjan kuuluisin. Edelliset osat ohjannut Terence Fisher on siirtynyt syrjään, ja tällä kertaa ohjaajana toimi kuvaajana paremmin tunnettu Freddie Francis (mm. Martin Scorsesen Cape Fear sekä David Lynchin Elefanttimies). Francisin mukana on aiempiin verrattuna tullut lisää toimintaa, siinä missä Fisher tyylikkäästi romantisoi Draculaa ja hänen toimiaan. Tämä on juuri se Dracula, jossa kreivi kiskaisee vaarnan rinnastaan, tyttö putoaa kuolleena kirkonkellosta, ruumisvaunuilla ajetaan takaa kotimatkalla olevaa naista ja Dracula itse kokee loppunsa ristin lävistäessä hänet. Melkoista menoa siis.

Christopher Lee on tällä kertaa enemmän esillä kuin edellisessä elokuvassa. Dracula tuntuu olevan raivoisampi kuin koskaan, eikä Leellä ole vaikeuksia suoriutua työstään. Kun Peter Cushing on joukosta poissa, ei Leelle löydy tasapäisestä ja keskinkertaisesta näyttelijäjoukosta haastajaa.

Paikoittaisista epäloogisuuksistaan ja käsikirjoituksen latteuksista huolimatta tämä on mielestäni sarjan paras elokuva, vaikka onkin iän myötä hieman menettänyt tehoaan.

teksti: © 2002 Kari Glödstaf