Kreivi Dracula (Christopher Lee) ja Lawrence van Helsing (Peter Cushing) ottavat yhteen Lontoossa 1872. Dracula tuhoutuu, mutta kamppailu koituu myös van Helsingin kohtaloksi. Taistelua sivusta seurannut henkilö ottaa talteen Draculan sormuksen sekä tämän tuhkaa. Vuosisata kuluu. Chelsean hippinuoriso haluaa piristystä elämäänsä ja päättää pitää mustan messun hylätyssä kirkossa ja herättää Dracula henkiin. Joukkoon kuuluu myös Jessica van Helsing (Stephanie Beacham), Lawrence van Helsingin jälkeläinen, jonka kreivi haluaa tuhota.

Kun katsoo Hammerin kuudetta Dracula-elokuvaa Dracula A. D. 1972 (a.k.a. Draculan kosto), ei osaa sanoa, onko tämä tarkoitettu vitsiksi vai onko kyse vakavastakin aiheen tulkinnasta. Toivon mukaan kyse on edellisestä, sillä siten tämän teoksen olemassaolon voi edes jotenkin ymmärtää. Jo pelkästään elokuvan idea on epäilyttävä, mutta ei siinä kaikki. Toteutus on heikko, näyttelijäsuoritukset ala-arvoisia ja musiikki kauheaa. Tästä elokuvasta on (päätähtiä lukuun ottamatta) vaikeaa löytää mitään positiivista sanottavaa.

Lee näyttelee tyylikkäästi, joskaan hän ei tunnu enää niin innokkaalta rooliinsa kuin aiemmin. Elokuvan ainut positiivinen hetki koetaankin alkukamppailun aikana, jossa hän on elementissään. Cushing palaa Dracula-saagaan neljäntoista vuoden tauon jälkeen, näytellen sekä Lawrence van Helsingin että tämän lapsenlapsen roolit. Kovin väsyneeltä hänkin vaikuttaa, mutta suoriutuu roolistaan kelvollisesti.

Dracula A. D. 1972 on pohjanoteeraus, jota ei voi suositella edes innokkaimmillekkaan Hammer-fanaatikolle. Tätä voi jo sanoa rienaukseksi, eikä ole ihme, mikäli sormet hamuavat kelausnappulaa kohden. Kierrä kaukaa.

teksti: © 2002 Kari Glödstaf