Sight & Sound –lehti kirjoitti vuoden 2005 keväällä Wim Wendersistä ja hänen liioitellusta statuksestaan elokuvamaailmassa. Wenders todellakin on hieman turhalla jalustalla, sillä hänen kenties parhaat elokuvansa ovat 1970- ja 80 –luvulta. Hän ei ole tehnyt todella merkittäviä elokuvia pitkään aikaan ja silti hänessä on hyvän ohjaajan leima. Uusimmassaan hän palaa Sam Shepardin kanssa Paris, Texas –elokuvan tunnelmiin. Luvassa on siis kaihoa nostalgiaa ja vähäeleistä westerniä.

Don’t Come Knocking (2005 Yhdysvallat, Saksa, Ranska) kertoo suositusta näyttelijästä Howard Spencestä (Shepard), joka ottaa hatkat kuvauspaikalta. Rettelöitsevä ja jupotteleva Spence ottaa asiakseen vierailla äitinsa luona, jossa hän saa kuulla että hänellä on poika. Studion hengitys (Roth, Pulp Fiction) niskassaan hän jatkaa pakomatkaansa Montanaan tapaamaan poikaansa. Poika ja hänen äitinsä (Jessica Lange) eivät kumpikaan kuitenkaan suhtaudu vierailuun samalla tyyneydellä.

Elokuvalla ohjaaja Wenders (Berliinin taivaan alla, Amerikkalainen ystävä) ja käsikirjoittaja, näyttelijä Shepard palaavat 21 vuoden takaisiin maisemiin ja elvyttävät Paris, Texasin tunnelmat uudelleen. Don’t Come Knocking avautuu hiljalleen hienona variaationa western–genrestä, jonka keskellä on täysin eksyksissä oleva mies, samoin kuin Paris, Texasissa.

Don’t Come Knocking on hieno lajityypilleen uskollinen, moderniin elämään sijoitettu western, jossa kuitenkin ovat kaikki genren peruspiirteet – kasinot, intiaanit ja avarat aavikkomaisemat. Maisemia komppaa T-Bone Burnettin musiikki, jossa on haettu hieman samoja haikeita sävyjä kuin mitä Ry Cooderilla oli hänen Paris, Texas –musiikissaan.

Tyyli ja toteutus ovat omiaan ja mielenkiintoakin elokuvasta löytyy, mutta lopussa kaipasi lisää. Elokuva ei pidä erityisempää kiirettä kerronnansa suhteen, muttei se myöskään tuo asiaansa raivokkaasti esiin. Lopputulos on tasavahvaa, joka ei loukkaa ketään.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä