Godard on sanonut, että ei ole tarvetta käyttää terävää kuvaa, jos sinulla on suttuiset ideat. Tony Scottin tapauksessa tuulilasi on ollut enemmän kuin vain likainen, sillä runsaiden suodattimien läpi tuskin mitään edes näkyy. Kuva ei taida kertaakaan pysyä paikallaan ja tämänkaltaisten elokuvien kohdalla ymmärtää, miksi vanhemman polven kriitikot ovat huolissaan musiikkivideosukupolven tyylistä. Hämmästyttävää, että vanha patu Scott on onnistunut tekemään itselleen nuorennusleikkauksen tekemällä elokuvan halveksutuimmalla mahdollisella tyylillä. Nopeat leikkaukset, suttuiset kuvat, kielenkäyttö ja juonen puuttuminen todellakin ovat huonoja lähtökohtia elokuvanteolle.

Domino (2005 Ranska, Yhdysvallat) perustuu suurilta osin tositapahtumiin ja samannimisen palkkiometsästäjän kokemuksiin, joka oli elokuvan teossa mukana, mutta tappoi itsensä ennen elokuvan valmistumista. Juoni pelaa assosiaatioilla ja pomppii asiasta ja mielleyhtymästä toiseen. Stereotypiat, kuten afgaani itsemurhapommittaja sivuhahmona, ovat yksi elokuvan mielenkiintoisista epäkorrekteista heikkouksista. Kököstä juonesta ei tarvitse mainita oikeastaan sen enempää.

Mickey Rourke, joka on juhlinut muutaman elokuvan kestänyttä paluutaan saattaa taas olla menettämässä paikkansa. Sin Cityssä loistamisen jälkeen Rourke palaa vaisuun, jäykkään ja yksinkertaisesti sanottuna huonoon näyttelemiseen. Keira Knihgtleyllä samoin kuin Colin Farrelilla tuntuu olevan suunnaton tarve tehdä elokuvarooleja aivan laidasta laitaan. Tämä studioiden kulta-ajan mieleen tuova piirre on ainutlaatuisuudessa virkistävää, mutta eipä siinä sitten muuta.

Useimmiten veljensä Ridleyn varjoon jäävä Tony Scott on kuitenkin tästä yhdentekevästä ja huonosta elokuvasta huolimatta, jättänyt jo jälkensä amerikkalaiseen elokuvaan, tunnetuimpana ohjauksena varmasti Quentin Tarantinon käsikirjoittama True Romance. Dominon kohdalla Scott haluaisi olla Tarantino. Popkulttuuri viittaukset ja vieraannuttaminen äärimmäisen väkivallan tapahtuessa eivät juonen puuttuessa kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle.

Elokuvassa viljellään laajalti viittauksia popkulttuurin eri osa-alueisiin kuten musiikkiin, televisioon ja elokuviin. Elokuvassa on raapaistu kritisoinnin aluetta hieman, mutta todella vähäisesti. Elokuvan suurin ongelma onkin että se on yrittänyt liikaa, johtaen siihen, että se ei ole saavuttanut mitään.

Elokuva todellakin on silkka postmodernistinen tilkkutäkki ja sekametelisoppa, jossa juonen aukot ovat ratkaistu huonosti, jos ollenkaan. Elokuvaa katsoessa itsekin aloin harmitellen kaipaamaan kunnon elokuvia, joten varoituksen sana on paikallaan. Välttäkää.

teksti: © 2005 Otto Kylmälä