Harry Potter, Twilight, Varjojen kaupungit: Luukaupunki, Percy Jackson, Nälkäpeli. J.K Rowlingin ilmiömäisen suositusta velhopojasta alkunsa 2000-luvun alussa saanut young adult -kirjojen filmatisointibuumi jatkuu nyt Veronica Rothin kirjatrilogiaan pohjautuvalla Divergentillä. Hartaasti odotetun suurtuotannon puikoissa on aikaisemmin hahmovetoista draamaa ohjannut Neil Burger. Nälkäpelin lähisukulainen tarjoilee virtaviivaisen viileän ja tuotantoarvoiltaan komean vision jälleen uudenlaisesta tieteisdystopiasta vahvan naispääosan johdolla, mutta kompastelee lajityyppinsä myötähäpeää aiheuttaviin lainalaisuuksiin liian usein pärjätäkseen poikkeuksellisen onnistuneelle sisarteokselleen.

Divergentin todellisuudessa yhteiskunta on jakautunut hallitsevien persoonallisuuspiirteiden mukaan viiteen eri osastoon, joista jokaisella on oma tarkkaan rajattu tehtävänsä yhteisössä. Teini-iän saavutettuaan jokaisen lapsen on osallistuttava testiin, jonka tulos paljastaa juuri heille parhaiten soveltuvan osaston. Osastojako on verisiteitä vahvempi – perheitä rikkoutuu nuorten vaihtaessa synnyinleiristään omaa persoonallisuuttaan paremmin vastaavaan ympäristöön. Oman paikan löytäminen ei kuitenkaan käy niin helposti Trisille (Shailene Woodley), jonka testitulokset jäävät epäselviksi. Tyttö leimautuu ”divergentiksi”, väliinputoajaksi, joka sopii kaikkialle mutta ei kuitenkaan mihinkään. Alkuasetelman sanoma on hätkähdyttävä: erilaisuus on joko kätkettävä, tai sen tähden on kuoltava.

Diagnoosistaan huolimatta Tris yrittää sopeutua yhteisön järjestyksenvalvonnasta huolehtivien Uskaliaiden riveihin, jossa sydämentykytyksiä aiheuttaa vähäpuheinen mysteerimies Neljä (Theo James). Trisin kantaman salaisuuden paino uhkaa kuitenkin käydä ylivoimaiseksi, kun Teräviksi nimitettyjen älykköjen johtoon kuuluva jäänviileä Jeanine (Kate Winslet) käynnistää väkivaltaisen suuroperaation divergenttien eliminoimiseksi.

Ensisijaisen kohderyhmänsä huomioon ottaen Divergentin premissi on täydellinen allegoria nuorten aikuisten sielunmaisemalle – perhe vaihtuu ikätovereiden seuraan, ja paine sopeutua on kovempi kuin koskaan aikaisemmin. Shailene Woodleyn vahvasti personoima Tris, kuten niin monet tosielämän vastakappaleensakin, yrittää lokeroida omaa identiteettiään johonkin jo olemassaolevaan sosiaaliseen järjestelmään vain huomatakseen, että moisella luokittelulla ei ole mitään tekemistä elämän realiteettien kanssa. Nuorien katsojien psyykeeseen kosketuspintaa ottava tarina ei kuitenkaan kanna vastuutaan loppuun saakka. Rajojen ulkopuolelle värittävä sankaritar ei milloinkaan saa täysin tyydyttävää katarsista erilaisuutensa tähden kokemalleen vainolle.

Päällisin puolin on selvää, miksi Divergent asetetaan vastakkain Nälkäpelin kanssa. Molemmat tarjoavat omat kylmäävät näkemyksensä tulevaisuuden luokkayhteiskunnista, ja molemmissa protagonistina taistelee vahva naishahmo. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa Divergentin räikeät puutteet paitsi Nälkäpeliin, myös koko genreen verrattuna. Asetelma on kekseliäs ja toiminta komeaa, mutta kriittisillä hetkillä tarina kaartaa kauemmas suurista teemoistaan ja lähemmäs elähtäneitä teinikliseitä, kuten kahden erilaisuuttaan pakenevan nuoren tyhjästä roihahtanutta romanssia, vaikka Woodleyn ja Jamesin kemia jättääkin paljon toivomisen varaa.

Elokuvan kiinnostavasta aihiosta substanssia etsivä tulee pettymään, mutta huippuunsa viritettyä kassamagneettitoimintaa kaipaava löytää Divergentistä kaikki menestyksen ainekset. Uudeksi Jennifer Lawrenceksi tituleerattu Shailene Woodley on oiva esimerkki modernin elokuvan tyttöenergiaa hehkuvasta sankarittaresta, ja Theo James korvannee Twilightista ponnistaneen Robert Pattinsonin uutena teini-idolina. MTV-sukupolven elokuvaelämyksen viimeistelevät soundtrackilla pauhaavat Ellie Gouldingin ja Skrillexin listahittikipaleet.

Teksti: © 2014 Kreeta Korhola