Neil Marshallin The Descentin (2005) avainkohtauksessa kuuden naisen ryhmä on kulkemassa läpi kapean tunnelin. He ovat Yhdysvaltain Appalakeilla tutkimassa maanalaisia käytäviä. He ovat extreme-lajien harrastajia, vaaranarkkareita. He ovat kilometrin syvyydessä. Ainoa valonlähde on otsalamppu. Heidän käytävänsä on kapea, ja yhdessä kohtaa pitää ottaa kosketusta vetiseen pohjaan. Yksi jää loukkuun. Raskasta hengitystä pohjustaa uhkaava musiikki.

Tilanteesta selvitään täpärästi, mutta sortuvat kivet tukkivat väylän. Nyt ryhmän vetäjä paljastaa, että he eivät olekaan ennalta kalutussa maastossa. Loukko on neitseellinen, kartoittamaton — kukaan ei ole sitä aikaisemmin tutkinut, kukaan ei tiedä missä he ovat.

Elokuvan aloituskohtauksessa ollaan jälleen extremen parissa. Naiset laskevat koskea kumiveneellä, mutta ottavat voiton tappavista aallokoista. Kotimatkalla naisista perheellinen, Sarah (Shauna Macdonald), joutuu onnettomuuteen.

Epähuomiossaan aviomies törmää pakettiautoon, jonka katolta lentävät putket lävistävät sekä miehen että tyttären. Sarah herää sairaalasta. Kuin enneunessa hän ryntää käytävälle, jossa kattovalot alkavat yksitellen sammua kulkijan takana. Se on kuin edessä oleva kujajuoksu maan alla.

The Descentin tapa luoda kauhua on kahdenlainen. Yhtäältä se luottaa yksinkertaisiin shokkeihin, mutta toisaalta hienosävyisemmin klaustrofobiaan. Lepakoita lentää koloistaan, hahmot hiipivät toistensa selkien taakse. Maan alla ollaan jumissa ahtaissa koloissa. Kivet ovat liukkaita ja kuolema harha-askeleen päässä.

The Descent ei ole krediittitasolla sovitus Jeff Longin samannimisestä romaanista, mutta lähellä se on. Maan alla naiskuusikko kohtaa karvattomien olioiden lauman, jotka syövät ihmislihaa. Heidän olemassaolostaan on vihjailtu aikaisemmin: matkalla syvyyksiin he löytävät hirven raadon; kiviseinässä on veriset kädenjäljet; kalliosta roikkuu sata vuotta vanha vuorikiipeilijän koukku; Sarah kuulee lapsen kuiskailua, mutta ääni voi olla mielen huijausta, sillä pimeys toimii pelkojen vahvistajana.

Huomattavaa on päähahmojen sukupuoli: he ovat kaikki naisia. Se on kuin vastakohta John Carpenterin klaustrofobiselle eloonjäämisjännärille The Thing (1982), jossa ei vuorostaan nähdä yhtäkään naista. Muita viitteitä löytyy muun muassa Alieniin (1979) ja Cliffhangeriin (1993).

Kilometrien syvyydessä käynnistyy ihmisryhmän ja “olioiden” välinen kamppailu. Jeff Longin kirjoissa — Helvetin piirit (suom. Like 2001), Helvetin sydän (suom. Like 2007) — se on myäs vertauskuva alkuperäisasukkaiden ja imperialististen valtaajien suhteelle.

Suuryritykset alkavat valloittaa vastikään löydettyä maanalaista tunneliverkostoa arvokkaiden malmien toivossa. Oliot siivotaan pois. Muitakin suunnitelmia on, kuten käyttö orjavoimana.

Elokuva muistuttaa näiden romaanien ruohonjuuritason kohtaamisia ihmisten ja olioiden välillä — ajalta ennen ihmiskunnan kolonisoivaa malmiryntäystä ja olioiden rationalisointia helvetin pedoista ihmislajin degeneroituneeksi haaraksi.

The Descentissa on kreikkalaisen tragedian käänteitä. Aviomies ja lapsi riistetään kylmästi. Arkielämässä hitsautunut ryhmä repeilee ongelmien edessä. Jengin luoliin johdattaneen hybris kostautuu sekä hänelle itselleen että muille. Ystävä käy ystävän päälle.

The Descent viittaa siihen, etteivät maan alaiset tapahtumat välttämättä ole totta. Ehkä kaikki on sairaalassa makaavan naisen painajaista. Välillä Sarah näkee tyttärensä tummaa taustaa vasten, tämän edessä viisivuotissyntymäpäivää juhlistava kakku.

Ehkä unen kautta Sarah kostaa ystävilleen sen, että heidän koskenlaskunsa — tarpeetonta, tietoista vaarojen hakua — oli osasyy perheen kuolemaan. Samalla hän katkaisee sidoksensa toiseen perheeseensä heittämällä nämä surman suuhuun.

Aivan elokuvan lopussa Sarah kahlaa puhtaiksi kalutuissa luissa viistoa kalliota ylöspäin. Ylhäällä on valo, pelastus. Se on kuin kulku Jaakobin tikkailla.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen