Kahvimukeja, karkkeja, t-paitoja, huppareita, limuja, lastenvaatteita, kalentereita, sarjakuvia, tarroja, kasseja ja mitä vielä… Ai niin, ja sitä monsterimetallia. Kaupalliseksi instituutioksi ja suomalaiseksi huippubrändiksi vinksahtaneen Lordin ensimmäinen leffa on vihdoin leffateattereissa! Tai no, ei kai kysymyksessä ihan Lordin oma elokuva sittenkään ole. Ohjauksesta vastaa lähinnä Lordin musiikkivideoista tunnettu Pete Riski, ja käsikirjoituksen on kirjoittanut Pekka Lehtosaari. Itse asiassa Lordista itsestään ei nähdä kuin vilaus elokuvassa, ja muita bändin jäseniä vielä vähemmän. Onneksi sentään lopputekstien aikana voimme diggailla Lordin uusinta hevimatskua.

No joo, leikki sikseen. Ihan asiallisesta kauhuleffastahan tässä on kyse, vaikka heti aluksi tehdäänkin selväksi, että elokuvan sponsorina on toiminut mm. ravintola Onnela. Kunhan katsoja on tuosta toipunut niin homma alkaa näyttää itse asiassa ihan lupaavalta. Tunnelma on kylmä ja painostava, toteutus näyttää ensiluokkaiselta niin lavasteiden, kuvauksen kuin ääniraidankin puolesta, ja näyttelijät vaikuttavat täysin kelvollisilta.

Paljon ei myöskään kässärissä tuhlailla aikaa, vaan itse asiaan siirrytään nopeasti. Kuten kaikissa kauhuelokuvissa 2000-luvulla, myös tähän tarinaan on mahdutettu se pakollinen lapsi, joka pystyy kommunikoimaan kuolleiden kanssa. Tämä valon lapsi, Sarah (Skye Bennett), on jonkinlaisessa autistisessa tilassa, ja on parhaillaan sairaalassa tutkittavana isänsä Benin (Noah Huntley) kanssa. Kesken tutkimusten sähköt katkeavat ja siinä samassa Ben repii pelihousunsa. Hän haukkuu sairaalan ja sen henkilökunnan ties miksi ja päättää siirtää tyttärensä parempaan sairaalaan. Hissi kuitenkin jumahtaa, joten matka toiseen sairaalaan tyssää heti alkuunsa. Mukana hississä on rohkean kunnollinen vartija (Leon Herbert), outo rääsyläinen (Ronald Pickup), nätti sairaanhoitaja (Dominique McElligot) ja ärsyttävän itsekeskeinen ja kärttyisä bisnesmies (William Hope). Kun he vihdoin vapautuvat hissistä, kaikki on muuttunut: sairaala on likainen ja kuin räjähdyksen jäljiltä, ihmiset makaavat raadeltuina ympäri lattioita ja kaikkialta kuuluu outoja ääniä. Oudointa ja huolestuttavinta on kuitenkin se, että näyttää ikään kuin aika olisi pysähtynyt. Mikään ei liiku, ei edes kellojen viisarit tai sadepisarat. Kaiken huipuksi kuusikko ei meinaa päästä ulos sairaalasta, sillä kaikki tiet ovat tukossa. Ja sitten ilmestyvät tietenkin ne hirviöt…

Joku ehti jo todeta, että Dark Floors (2008, Suomi / Islanti) on vähä-eleisyytensä vuoksi lähempänä psykologista trilleriä kuin kauhuelokuvaa, mutta tuossa väitteessä ei kyllä ole perää lainkaan. Dark Floors on niin puhdas lajityyppinsä edustaja, että sen julisteen voisi laittaa sanakirjaan kauhuelokuvan kohdalle. Mukana on kaikista b-luokan kauhuelokuvista tutut elementit, aina juonenkäänteitä myöten. Henkilöhahmot ovat myös enemmän kuin tuttuja stereotypioita. Ja siltä perinteiseltä kauhuelokuva-säikyttelyltä ei tässäkään elokuvassa säästytä.

Toisaalta Dark Floors on – varsinkin kotimaiseksi tekeleeksi – myös positiivisella tavalla perinteinen kauhuelokuva. Mitään ei paljasteta liian aikaisin, eivätkä erikoistehosteet hallitse tapahtumia liikaa. Tunnelma on pahaa enteilevä heti alkumetreiltä lähtien ja toisinaan herkimmät katselijat saattavat huomata puristavansa elokuvateatterin käsinojia yllättävänkin kovaa. Hirviöt pamahtavat valkokankaalle useimmiten nopeasti ja varoittamatta, jolloin allekirjoittanutkin joutui vähän säikähtämään. Tässä saattoi tosin merkittävimpänä tekijänä olla miljoonaan yltävät desibelit kuin mikään muu. Lordi ja muut bändin hirviöt eivät nimittäin meille suomalaisille ole enää kovin pelottavia olentoja. Kun yksi bändin hirviöistä herkuttelee erään uhrinsa sisuskaluilla hampaineen, niitteineen ja nahkatakkineen, on ilmassa lievää tahattoman komiikan tunnelmaa.

Brittiläiset näyttelijät suoriutuvat rooleistaan lopulta kohtuullisesti, vaikka varsinkin Sarahin isää esittävä Noah Huntley on vähän jäykän oloinen. Nuori Skye Bennett näyttelee vaikean roolinsa oikein hienosti. Muiden osaksi jääkin lähinnä huutaminen, juokseminen ja toisilleen kiukuttelu. Mr. Lordin ja muiden bändin jäsenien roolit ovat niin pieniä, että niistä ei edes kannata puhua. Mr. Lordin roolisuoritus rajoittuu paikallaan seisomiseen ja parin minuutin örisemiseen.

Vaikka lyhyehkön elokuvan tapahtumat itsessään eivät jaksakaan katsojaa välttämättä sytyttää, sitä jaksaa silti seurata kiinnostuneena loppuun saakka. Tällaista projektia ei nimittäin ennen ole Suomessa tehty ja tekniseltä toteutukseltaan se on varsin hieno ja Dark Floors kestääkin sillä saralla vertailun oikeastaan minkä tahansa Hollywood-elokuvan kanssa lajityyppinsä sisällä.

teksti: © 2008 Antti Honkala