Tanskalainen dogma-elokuvien isäksi kutsuttu ja eurooppalaisen mainstream-elokuvien ulkopuolella kulkeva ohjaaja Lars von Thierin uusin Dancer in the Dark (2000 Tanska, Saksa, Alankomaat, USA, Iso-Britania, Ranska, Ruotsi, Suomi, Islanti ja Norja) ei ole kuitenkaan dogma-elokuva ja näin ohjaaja itse kääntää selkänsä omalle idealleen. Dogma-elokuvissa ei käytetä lisävaloa, kohtaukset kuvataan siinä järjestyksessä missä ne ovat käsikirjoituksessa, kameraa ei tueta, vaan sillä kuvataan käsivaralta. Musiikkiakaan ei saa lisätä jälkikäteen, vaan se täytyy tallentua samalla, kun kuvataan.

Dancer in the Dark sisältää suuria musikaalikohtauksia, joista selviäminen ilman jälkikäteen tallennettua ääntä olisi ollut mahdotonta. Toisaalta von Thier (Idiootit, Juhlat) olisi halutessaan päässyt dogmanormit täyttävään elokuvaan, vaikka musiikkia olisikin näin paljon. Miksi ohjaaja sitten päätti kääntää takkinsa ja tehdä “tavallisen” elokuvan, joka oli leikattu ja äänitetty jälkikäteen? Syitä voi olla monia, mutta uskon, että von Thier on palaamassa Dancer in the Darkin tai aivan pian takaisin dogma-elokuvien pariin. Islantilaisen musiikkikuuluisuuden Björkin ja von Thierin välillä oli elokuvan varrella moninaisia erimielisyyksiä, jotka näkyvät myös elokuvassa.

Cannesissa palkittu elokuva kertoo tsekkoslovakialaisesta Selmasta (Cannesissa palkittu loistava Björk), joka muuttaa 60-luvulla yhdysvaltalaiseen teollisuuskaupunkiin. Ajan kuluessa Selman näkö on kuitenkin huonontunut suvussa kulkevan näkövian takia. Nyt oma kouluikäinen poika Gene (Joel Grey) on tulossa samaan tilanteeseen. Selma käy huonosta näöstään huolimatta töissä metalliastioita valmistavassa tehtaassa ja saa näin hankittua rahaa Genen silmäleikkaukseen. He elävät vuokralla paikallisen poliisin (David Morse, Todistettavasti elossa) pihalla asuntovaunussa junaradan varrella.

Dancer in the Dark on kuvattu käsivaralta, jolloin kuvaus on heiluvaa ja lähentävää. Björk, joka sattumalta ajautui mukaan päähenkilöksi, vaikka aluksi pitikin vain vastata musiikista, vakuuttaa roolissaan alusta asti. Haperon oloinen nukkemainen Björk yltää lähes uskomattomiin hetkiin, joissa von Thierin intensiivinen kuvaus ja ohjaus imevät katsojan elokuvaan. Lehtien sivuilla taiteilija itse kertoikin hahmonsa ja itsensä välisestä suhteesta, joka melkein pilasi hänen uransa laulajana. Toisaalta Björk loistaakin elokuvassa, eikä muissa rooleissa olevat Catherine Deneuve, David Morse tai ruotsalainen Peter Stormare (Fargo) yllä samalle tasolle. Aluksi Morsen hahmo hämmensi, kun oli tottunut näkemään miehen vain hollywoodtuotannoissa.

Elokuva sisältää Selman mielikuvituksellisen 1920-luvun musikaaleista pohjansa saavan maailman, jossa hän kuvittelee ahdistavien tilanteiden muuttuvan kauniiksi laululla ja tanssilla. Elokuvan tanssikohtaukset ovat upeita, vaikka ne eivät yllä esikuviensa tasolle. Björkin ääni jää kiertämään korvaan.

Ruotsissa kuvattu Dancer in the Dark on kuin aikaansa pysähtynyt. Aika tuntuu juuri loppuvan loppyteksteihin ja alkavan juuri erikoisten alkuintro maalausten kohdalta. Dancer in the Dark vaatii toisen katsomiskerran, jotta tarinan kokonaisuus ratkeaa perusteellisemmin ja yksityiskohdista saa selvyyden. On hienoa, että on olemassa tällaisia Lars von Thierin tyylisiä ohjaajia, joiden suuntaukset eivät ole riippuvaisia tämän hetken trendeistä ja rahasta.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen