Kanadalainen Vincenzo Natalin ensimmäinen elokuvatyö Cube – Kuutio (Cube, 1997 Kanada) on erikoisen maailman käsittävä selviytymistarinaa ja satiiria sisältävä science fiction, jonka maailma imaisee klaustrofobian syövereihin. Elokuva valmistui 1997, mutta pääsi vasta viime syksynä maailmanlaajuiseen levitykseen. Cube on lajityyppinsä harvoja edustajia, jotka eivät rietastele suurilla efekteillä tai nimekkäillä näyttelijöillä (George Lucas on tätä varten). Cube on mystinen ajattomuudessa leijuva kappale, jonka päämääristä ei ota selvää, kun ohjaaja itse tarjoaa kovin vähän vastauksia.

Lähtökohta, idea (isolla I:llä) on simppeli kuin pallo. Kuusi ihmistä heräävät kuution muotoisista huoneista, jokaisella sivulla on keskellä ovi, joka johtaa toiseen samanlaiseen kuutioon. Heti alusta alkaen Natalia ujuttaa kättään paremmin rubikinkuution niveliin ja kuljettaa katsojaa tässä painajaismaisessa henkiinjäämisseikkailussa. Henkilöiden välillä syntyy kitkaa, eikä loputtomalta tuntuva kuutiohelvetti taida loppua. Entä mitä lopun jälkeen alkaa?

Elokuva etenee sopivalla vauhdilla, tapahtumia riittää ja loppua kohden tunnelma nousee painajaismaisiin korkeuksiin, kun kuusihenkinen joukkio alkaa kokea toivottomuutta loputtomien ovien avaamisesta. Henkilögalleria on rikas, vaikka hiukan tylsä. On lääkäriä, varasta, poliisia, matemaatikkoa, psykologia ja autistista. Andre Bijelicin, Vincenzo Natalin ja Graeme Mansonin käsikirjoitus pyrkii vähin sanoin ilmaisemaan ja selittämään vain tarvittavan. Kuutiorakennelman tekijöiden motiivit ja henkilöllisyys jäävät salaisuudeksi, jolloin hiukan ärsyyntyy loppuratkaisusta (, joka ei paljoa selittele).

Cuben voima on sen salaperäisyys ja arvaamattomuus. Ohjaaja Natali on käyttänyt tehokkaasti elokuvan oppeja ja näin saanut selviytymistarinasta sattumanvaraisesti etenevän leffan. Ahtaanpaikankammoa lietsotaan upeasti jokaisen oven ja uuden kuution kohdalla. Tässä kohdin kerronta juuri poikkeaa onnistuneesti tavanomaisesta ja tämä sai minut kyyristelemään sohvalla. Cuben maailman poikkeavuudet, tiedottomuus kaikesta ja syy-seuraus-suhteen puuttumisesta nollaavat katsojan normaalin suhtautumisen tähän hetkeen ja elokuvaan.

Käsikirjoittajien idea sokaisee helposti, eikä keskittyminen kokonaisuuteen onnistu. Elokuvan näyttelijäsuorituksissa on pieniä rikkeitä, mutta Nicole DeBoerin tai Nicky Guadagnin suorituksista ei tule häiriöitä aiheuttavia “kasvaimia”. Niin kuin TV-Maailman Kalle Kinnunen (16/00) kirjoitti: “…Natali on nähtävästi perehtynyt kriisipsykologiaan lähinnä toisia elokuvia katselemalla.” Kun Natali olisi vielä viitsinyt tasoittaa henkilökuvauksen kulmia, olisi elokuvasta saanut lähes täydellisen esikoisohjauksen.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen