Disney ei ehkä omista etuoikeutta prinsessoihin, satulinnoihin tai onnellisiin loppuihin, mutta yhtä kaikki ylläpitää lajissa edelleen hallitsevaa kiinnostusta kiistattomalla ammattitaidolla, palavalla antaumuksella ja vilpittömällä intohimolla. Aina ei tietenkään voi syntyä hurmaavan kauniita seikkailuja voimaantumisesta tai olemassaolon ydinkysymyksiä kekseliäästi mielen sopukoissa ja sielun syövereissä kuvittavia mestariteoksia. Usein kuitenkin pukkaa puhtaasti parempaa verrattuna kilpakumppanien ylempään keski-ihanaan.

Disney-kelmit ovat ansainneet kiistatta lukunsa elokuvahistorian kuuluisimpien konnien kaanonissa, siinä missä muumioituneen äitinsä vaatteisiin pukeutuva hotellinpitäjä Norman Bates, kultivoitunut kannibaali Hannibal Lecter, anarkistinen Jokeri, robottimainen astmaatikko Darth Vader ja juutalaisia jahtaava SS-eversti Hans Landa. Vähintään yhtä näppärästi kuin perheystävällinen yhtiö varjelee viattomuuttaan, melkeinpä täydellisesti, on mikkitalo onnistunut murtamaan ikonisten pahishahmojen koodin ja suunnittelemaan algoritmin, joka suoltaa valkokankaalle elämää suurempia roistoja.

He ovat uhkaavan kylmiä kiduttajia ja avoimen omahyväisiä mahtailijoita, jotka eivät kumartele ja sovittele, vaan valtaa, rikkauksia ja kostoa janotessaan rehellisesti kihertelevät ja rehentelevät maagisilla kyvyillään sekä murha-aikeillaan. Toisinaan realistisemmat, joskus taas naurettavammat roistot erottautuvat monesti myös tummemmiksi värimääriteltyinä ympäristöstään. Vaikka tuomitsemmekin henkilöiden teot, vihamme pelottavia tyyppejä kohtaan on jo aikapäiviä sitten vaihtunut rakkaudeksi.

Vaikka hyvän ja pahan mustavalkoinen vastakkainasettelu palvelee evolutiivista moraalitarvetta, jota animaatioiden yksinkertainen juonimalli lapsiin iskostaa, ovat hirveät henkilöt silti harvoin absoluuttisesti pahoja. Kun Disneyn pahisgalleriaakin lähtee oikein perusteellisesti perkaamaan, jokaisen toiminnalle löytyy jokseenkin järkevä selitys.

Drag queen Divinen mukaan mustekalamaiseksi muotoiltu merinoita Ursula saalistaa Pienessä merenneidossa (1989) onnettomia sieluja groteskiin puutarhaansa riistosopimuksilla, mutta teknisesti ottaen epätoivonen Ariel suostuu allekirjoituksellaan surkeaan vaihtokauppaan ja saa kantapään kautta näpäytyksen olla muuttamatta itseään. Kaunottaressa ja Hirviössä (1991) ylimielinen metsästäjä Gaston ihastuu ranskalaisen maalaiskylän lukutoukkaan ja kokee pedon vaaraksi paikallisen pellepelottoman poikkeuksellisen itsenäiselle Belle-tyttärelle.

Helvetin lieskat korventavat Notre Damen kellonsoittajassa (1996) mustalaistyttö Esmeraldaa himoitsevaa Claude Frolloa, tekopyhää uskonpalvelijaa ja muukalaiskammoista tuomaria, joka hurskaudellaan oikeuttaa vainot ja Pariisin puhdistamisen romaniväestöstä. Manalan herrana Haadeksen työ on Herkuleksessa (1997) palkita hyviä vainajia ja rangaista pahoja, siinä kaikki.

Eläinten kaltoinkohtelu lienee varmin tapa saada alttiit lapsikatsojat traumatisoitumaan, tai ainakin oirehtimaan, sekä yleisemminkin tesiyleisöjen tunnemittarin painumaan punaiselle. Cruella de Vilin kohdalla kaikki nimestä alkaen alleviivaa viktoriaanisen Hell Hall-kartanon ikääntyvän emännän karmivuutta. Räikeän mauton Julmia Juonio ei turhamaisuudessaan tietysti itse käsitä, kuinka hirvittävä kääkkä onkaan. Hahmon ainut harmaan sävy löytyy kävelevän, luisevan ihmisnaulakon ihosta.

Tarina kertoo, että englantilaiskirjailija Dodie Smith nappasi inspiraation turkiksia pakkomielteisesti palvovaan muotitaiteilijaan, kun eräs ystävä kehaisi, miten hienon takin Smithin yhdeksästä dalmatialaisesta saisi. Synkkyyttä kompensoidakseen Smith päätti kirjoittaa koiranpentuja nyljettäväksi kidnappaavan akan henkilöhistoriaan persoonallisia koomisia oikkuja: Cruella nukkui kärpännahkalakanoissa, söi violettia keittoa ja erotettiin aikoinaan koulusta musteen juomisen takia.

Romaani Satayksi dalmatiankoiraa julkaistiin 1956, ja heti seuraavana vuonna Walt Disney toteutti Smithin haaveen hankkiessaan filmioikeudet. Kuin meluisa pyörremyrsky konsanaan paikalle pyyhältävä Cruella pölähtää päätään viskoen ja häntäkoristeista käsiveskaansa viuhtoen välittömästi päin näköä. Leveiden eleiden kiihkeälle neiti de Vilille lainasi ääntään veteraaninäyttelijä Betty Lou Gerson ja 178-senttistä fysiikkaansa luonneroolien kokenut Mary Wickes.

"Anita, kultaseni!" Kohtaus, jossa vuosimallin 1935 Bugatti kurvaa Radcliffejen kotikadulle, ärsyyntynyt säveltäjä Roger rupeaa piilostaan pilkaten laulamaan Cruellan teemabiisiä ja oven taakse ilmestyy tumma siluetti, on sekä rohkean viivankäytön taidonnäyte animaattorilegenda Marc Davisilta että paraatiesimerkki ahneen ja empatiakyvyttömän antagonistin näyttävästä sisääntulosta. Pilkullisia pikkukuolaajia vimmatusti etsivä Cruella säntäilee käryävä holkki kädessä ympäriinsä jättäen jälkeensä sakean savuvanan. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän tukka sojottaa ja silmät leiskuvat.

101 dalmatialaista valloitti valmistuessaan 1961 oitis niin kriitikot kuin fanilaumat ikään katsomatta. Harvinaisen saumattomasti toimiva tarina edusti visuaaliselta ilmeeltään modernia mainosestetiikkaa. Tekoprosessissa hyödynnettiin Ub Iwerksin vuonna 1959 Disney-studioilla kehittämää Xerox-tekniikkaa, joka siirsi lyijykynäpiirrokset aikaa ja rahaa säästäen suoraan animaatiokalvoille. Uusi menetelmä korvasi hienostuneet linjat karkealla luonnosmaisuudella.

Yhä vain hämmästyttää, että Walt-setä näki yhden uransa suurimmista menestyksistä vähäpätöisenä välityönä, joka etupäässä paikkasi 50-luvun taloudellisia tappioita ja tarjosi selkänojan tulevien projektien, kuten Maija Poppasen (1964), rahoittamiselle. Pelastaakseen firman Walt joutui tinkimään omista mieltymyksistään, ja monet hankkeet jäivät valitettavasti toteutumatta.

Niukkoihin haastatteluihin 101 dalmatialaisen tiimoilta vaikutti arvatenkin budjettinsa ja aikataulunsa reippaasti ylittäneen Prinsessa Ruususen (1959) karvas alisuoriutuminen lippukassoilla. Kun kruununjalokiveksi tarkoitettu elokuva ei ampaissutkaan bitcoinin lailla katosta, pettymys iski henkilökohtaisesti syvälle.

Cruella on syystä nostettu yhtenä kolmesta Disney-konnasta, taikapeilille puhelevan kuningattaren ja Bambin äidin ampuneen metsämiehen ohella, AFI:n 100-vuotissarjan 50 suurimman elokuvaroiston listalle. Aivan kuten Tuhkimoa alistava ja nöyryyttävä Lady Tremaine, ei Cruella omaa supervoimia, mutta tunnistettavuudessaan juuri oikean elämän raakuudet ja arkipäivän pahuus reagoivat meissä niin vahvasti. En osaa sanoa, mikä merkitys Cruellan satiirisella piikillä on kokonaisuudessaan ollut vaikkapa hektisen huippumuodin materiaalivalintoihin, mutta epäeettisen turkistuotannon vastustamisessa potenssiin korotetun karikatyyrin osuus ei varmasti ole vähäinen.

Välillä voittaa, välillä häviää, mutta eilinen ei enää palaa. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Kaikkien täytyy päivittyä ja sopeutua nykyaikaan, niin ikään viihdejättien. Ilahduttaa, kun uudet sukupolvet tulevat tietoisiksi rasismin ja kolonialismin raskaasta rakenteellisesta hunnusta, jonka kautta valkoinen maailmankuvamme on suodattunut. Samaan aikaan cancel-kulttuurin revisionistinen ristiretki menneisyyden muokkaamiseksi ja historian kumittamiseksi on kuitenkin mennyt absurdeissa vaatimuksissaan äärimmäisyyksiin. Disneykin on lätkinyt vanhoihin elokuviinsa varoittavia tekstiplansseja.

Toistaiseksi live action-versiot upeista klassikkopiirretyistä ovat osoittautuneet luoviksi harha-askeliksi ja kalpeiksi varjokuviksi. Edellinen yritys kolkkoa pahista suotta sympatisoivaksi syntytarinaksi oli Maleficent (2014), jossa kuninkaan siivettömäksi raiskaama keiju päättää kostoksi kirota prinsessa Auroran. Sarvipäinen Pahatar sentään hioi huippuunsa kieron arkkityypin, jonka Lumikkia kadehtinut ilkeä äitipuoli alkujaan esitteli huikeaa muodonmuutosta myöten 1937. Tyhjien uhkausten takia Stefanus tuskin olisi käskenyt polttaa valtakunnan värttinöitä, ja hyvät haltiakummit luopuneet 16 vuodeksi loitsijanlahjoistaan.

Skittles-sateenkaaressa ei lapsuudessani maistunut vihreä omena vaan lime, joten todella toivoin, ettei Disney vetäisi Cruellan läpitunkevan katalaa ja laskelmoivaa perintöä alas samasta vessanpöntöstä inhimillistämällä ja ymmärtämällä eläimiä muodin vuoksi tappavaa naispaholaista. Traileri lupaili tervetullutta ja jännittävää äkkikäännöstä Elsan, Mulanin ja Rayan kaltaisissa naisissa, jotka raivaavat esteet tieltään.

Hollywoodin tähtitaivaan kirkas Oscar-sädehtijä ja salainen julkkisihastukseni, herttaisena naapurintyttönä näyttelijänuransa aloittanut Emma Stone ei suinkaan ole ensimmäinen nappivalinta narsistisen snobin rooliin. Useammat uusintaversiot todistavat, että 101 dalmatialaista on saavuttanut vuosikymmenten saatossa vankkumattoman suosikin aseman.

Kauan ennen nykyistä remake-kiimaa, kun kilpailua ja ähkyä ei vielä esiintynyt, sai ensi-iltansa vuonna 1996 samanniminen näytelmäelokuva, joka kyllä pysytteli tutussa fiktiokaavassa, vaikka lisäilikin sekaan hiukan liikaa Yksin kotona-tyylisiä temppuja. Täplikkäitä koiria ja jopa John Hughesin käsikirjoitusta tärkeämpänä keskiössä oli suvereeni Glenn Close. Hykerryttävän överi ja tärähtänyt suoritus työntekijöitään polkevana, huomionkipeänä sosiaalisena kiipijänä poiki paitsi Golden Globe-ehdokkuuden sekä 320 miljoonan dollarin lipputulot, myös jatko-osan 102 dalmatialaista (2000) ja muutaman animaatiosarjan.

Onnistuuko ohjaaja Craig Gillespie sitten filosofisesti oikeuttamaan retcon-tulkintansa, kuten Todd Phillips poliittisten ja psykologisten luentojen Jokerinsa (2019)? Visio ristiriitaisesta antisankarista sekä camp-henkisestä vampista ei välttämättä ole se oikea, mutta mahtavaa tämäkin kulma hahmoon on nähdä. Televisiospesiaalia varten Oprahin terapiasohvalla riittäisi tilaa sekä Arthur Fleckille että Estellalle.

Ajoittain on melkeinpä mahdotonta niellä, että Cruella todella saapuu Disneyn monialaisen sateenvarjon alta, vaikka traagiset peruspalikat esimerkiksi vanhempien menettämisestä ja orvoksi jäämisestä ovatkin paikoillaan. Tässä suhteessa selittelemätön menneisyys pelaa maanläheisempään lähestymistapaan tietoisesti pyrkineen Gillespien pussiin. Stone on saanut virkistävän vapauden luoda puhtaalta pöydältä tulevaisuuden Cruella, johon huomaamatta sulautuu maneereita vuosien 1961 ja 1996 iteraatioista. Oikeastaan linkki originaaliin on niin löyhä ja viitteellinen, että herää kysymys, miksi pitäytyä näin spesifissä popkulttuuri-ikonissa.

Taiteen tekemisestä haaveileva nuori Estella Miller (Tipper Seifert-Cleveland) näkee alusta asti maailman eri vinkkelistä kuin muut. Rehtori (Leo Bill) saa taajaan täytellä kaavakkeita, kun hankaluuksia tahtomattaan hankkiva työväenluokan tyttö kapinoi takakireitä auktoriteetteja vastaan. Kaksivärisen tukan kanssa ulkopuoliseksi syntynyt Estella ei suostu hiljaa ja kiltisti kiusaajien silmätikuksi, vaan ajautuu alituiseen tappeluihin. Kostonhaluisessa lapsessa pilkistää jo pimeä puoli: älykäs, ilkeä, hiukan hullu.

Kun lempeä, kärsivällinen yksinhuoltajaäiti Catherine (Emily Beecham) kuolee näennäisen tapaturmaisesti, itseään tapahtuneesta syyttävä Estella karkaa yksinäisenä sekä suruissaan, rakas sekarotuinen kirppukasa Buddy kainalossaan, kotitanhuviltaan kaupungin koville kaduille. Siellä hänet poimii puistonpenkiltä siipiensä suojiin kaksi koditonta pojannaskalia, tollonpuoleinen Horace (Joseph MacDonald) ja spontaani Jasper (Ziggy Gardner), jotka elättävät itsensä huijareina, kerjäläisinä ja taskuvarkaina, tukenaan yksisilmäinen chihuahua Wink.

Kymmenen vuotta myöhemmin aikuinen Estella (Stone) majailee Horacen (Paul Walter Hauser) ja Jasperin (Joel Fry) kanssa varastomaisessa loft-asunnossa. Pikkurikollisten koira-avusteiset keikat ja vedätykset ovat keränneet kierroksia Estellan ompelemista nokkelista valeasuista, mutta työ tasokkaassa Liberty-tavaratalossa tarjoaisi boheemille sääntörikkojalle mahdollisuuden toiveammattinsa toteuttamiseen kaidalla tiellä.

Unelmaduuni paljastuukin siivoamiseksi, eikä jähmeä johto ota kuuleviin korviinsa Estellan ehdotuksia näyteikkunan somistamiseksi. Kasvava pettymys ja turhautuminen purkautuvat humalaisena punk-räjähdyksenä, joka kuitenkin tekee vaikutuksen paronitar von Hellmaniin (Emma Thompson).

Muoti-imperumin koppava, vaativa haute couture-tyranni suvaitsee superchicissä ateljeessaan vain täydellisyyttä, vie kaiken kunnian trendikkäistä brändiluomuksista ja sotakirveellään pilkkoo vastustajansa palasiksi. Estellan vakuuttavasti happamoituva ja myrkyttyvä hahmokaari huipentuu Cruellan identiteetin omaksumiseen, kun käänteentekevä totuus paronittaren diabolisista dalmatialaisista valkenee.

Cruella on kuin steroideilla pumpattu Paholainen pukeutuu Pradaan (2006), jossa vastavalmistunut journalistiopiskelija Andrea päätyy juttujen kirjoittamisen sijasta pompoteltavaksi ja ryöpytettäväksi Runway-tyyliraamatun erehtymättömän ja ehdottoman päätoimittajaguru Mirandan assistenttina. Starbucks-kahvit läikkyvät, kalliit pihviateriat lentävät lautasineen tiskialtaaseen.

Verisessä kilpailussa tavoitelluimmista pesteistä pelko korvattavuudesta tukkii tulokkaan suun ja saa taipumaan lähes loputtomasti. Kutistavan kapitalismin kaltevalla pinnalla naiivi tavis vähitellen vieraantuu vastenmieliseksi käyvästä työstään, työn tuotteesta ja lopulta lajiolemuksestaan, tismalleen kuten Marx varhaistuotannossaan teoretisoi. Modernissa yhteiskunnassa työ ei enää olekaan ihmistä varten, vaan päinvastoin, mistä seuraa alakuloa, lamaannusta, masennusta, uupumusta.

Toisin kuin Lauren Weisbergerin omakohtaiseen bestselleriin perustuvassa romkomin modernissa klassikossa, Disneyn tehtävänä on tuoda iloa ja onnea miljoonille ihmisille, eikä siinä mitään. Itseä ei uskalleta laittaa edes nihkeästi alttiiksi, koska säikähdetään yleisön etäännyttämistä. Järin rankaksi, ahdistavaksi tai raadolliseksi Cruella ei siksi yllä. Tavallisesti tällaisissa tuotannoissa tärkein on taitava ja armottoman tehokas koneisto, joka toimii kuin Saksan jalkapallomaajoukkue. Yksittäinen ohjaaja, jolla on kokemusta näyttelijöistä, tuo yhtälöön kaivatun inhimillisyyden.  

Svengaavaan Lontooseen sijoittuvan Cruellan polkaisee käyntiin Supertrampin "Bloody Well Right" ja päättää Rolling Stonesin "Sympathy for the Devil". Välissä levylaukusta lautaselle asetetaan Bee Gees, Joe Tex, Nancy Sinatra, The Doors, Nina Simone, Suzi Quatro, Deep Purple, Queen, David Bowie, Blondie, The Clash, Black Sabbath... Sähköinen soundtrack rätisee 60-70-lukujen Carnaby Streetin klubikulttuurin rouheaa ja robustia romantiikkaa, vallankumouksellista aikaa, jolloin kunnon musiikkia viimeksi tehtiin.

Disneyn ylituotetut remaket törmäävät yleensä samaan ongelmaan: ruutia ladataan liiaksi koristeelliseen tuotantosuunnitteluun tarinan ja hahmojen kustannuksella. Koska kaikenlaisia konservatiivisia konventioita, estoja ja sovinnaisuuksia repivä Cruella olisi takuuvarmasti kukoistanut kuvatun kulttuurikauden muotikentässä, välittyy elokuvan visuaalisesta ilotulituksesta sisällöttömän silmäkarkin sijaan vahva autenttisuus, johon Gillespie on hakenut näkemystä ja ohjauksellista oppia John Schlesingeriltä sekä Nicolas Roegilta.

Pukusuunnittelija Jenny Beavanin henkeäsalpaavan tyrmäävät luomukset ovat yhtenä päähenkilönä elementaarinen osa Emmojen taistoa, jopa niin, että uhkaavat visuaalisuudellaan jyrätä kirjoitetun dialogin jokaisessa kohtauksessa. Hius- ja meikkityyliä unohtamatta. Printtien pienet detaljit ja muutokset asusteissa kuvastavat oivaltavasti kantajiaan, kuten Cruellan ruudullinen rotsi vertauskuvallisessa shakkiottelussa tai paronittaren kultakorujen vaihtuminen hopeisiin suuren paljastuksen myötä.

Vivienne Westwoodin ja Alexander McQueenin shokeeraava teatraalisuus haastaa, häiritsee ja vittuilee Dior-diivan viileälle loistokkuudelle ja eleganssille. Odottakaahan, kun näette roska-autoasun massiivisen tekstiilimytyn, palavan paperilyhdyn alta paljastuvan punaisen mekon ja muut spektaakkelimaiset katseenvangitsijat, joissa Cruella vääntäytyy dramaattisesti poseeraamaan paronittaren hyväntekeväisyysgaalassa, naamiaistanssiaisissa ynnä muilla luksuskekkereillä.

Live action-rintamalla Cruella on Disneyltä myönteinen yllätys ja selkeä onnistuminen, parasta sitten Pete ja lohikäärme Elliottin sekä Viidakkokirjan. Ilman kahden Emman koomisia kykyjä elokuva olisi kuitenkin pelkkää ylipitkää, keskinkertaista pöhöä. Nytkin palloja on kerralla ilmassa niin monta, ettei voi välttyä ajatukselta vastaavan tuottajan väliintulosta. Eniten harmittaa nähdä säröt ja saumakohdat, vastoinkäymiset ja väärät opetukset, jotka olisivat voineet syöstä Cruellan aidosti, pysyvästi kaiteen yli syvään päätyyn.

Teksti: 2021 Samu Oksanen