Elämä tarjoaa harvoin toisia tilaisuuksia tilien tyydyttävään tasaamiseen – etenkään elokuva-alalla. Kun franchise kerran kaatuu kanveesiin, paluu pohjalta parrasvaloihin tuppaa tyssäämään kuin tiiliseinään, vaikka kulmauksessa seisoisi radikaalien ratkaisujen terävä-älyinen ja tyylitietoinen visionääri. Sitten on Creed II, kelvollisia koukkuja ja jabeja jakeleva jatko-osa Creedille, mutta täystyrmäys shakespearelaiseksi Rocky-rainaksi isien synneistä ja kylmän sodan kaunoista.

Vuonna 2015 Creed ilmestyi yllätyshitiksi keskelle palkintotyrkkyjen laatudraamojen sesonkisumaa. Elokuva avasi Ryan Cooglerille ovet Hollywoodin blockbuster-ohjaajaksi, esitteli Michael B. Jordanin yhtenä kiinnostavimmista ja lahjakkaimmista pääosamiehistä sekä puski runollisella raivolla uutta puhtia elokuvahistorian suosituimpaan urheilusaagaan Philadelphian köyhien työläiskortteleiden suuresta, sortumattomasta altavastaajasta.

Cooglerin siirrettyä kirjansa Wakandaan ohjaushanskat kiristää käsiinsä The Land-skeittariodysseialla (2016) debytoinut Steven Caple Jr. Vaikka Creed valitsi perinteisen sankarin polun, päätös ei tuntunut ennalta-arvattavalta, koska historian kaivelu koosti ainoastaan kehyksen sairaan ja pojastaan etääntyneen Rockyn sekä nimen naulaamaan hämmennykseen juurtuneen Adoniksen kohtaamiselle. Creed II ammentaa sekin viihdyttävästi Rocky-mytologiasta, mutta aivan kuten keskushenkilönsä, hoippuu pyristellessään oman onnensa herraksi.

Rocky Balboan samaistuttavuuden salaisuus kuvastuu Sylvester Stallonen kolhituilta kasvoilta ja painuneilta hartioilta. Kuuden elokuvan ja neljän vuosikymmenen aikana hahmo on kulkenut niin kroppaa kuin kovalevyäkin kuluttaneen kaaren katujen kasvatista kasarin campiksi supersankariksi ja jumalaiselta jalustaltaan takaisin tavalliseksi kuolevaiseksi, vanhaksi viisaaksi. Senpä vuoksi Stallonen avuille myös käsikirjoittajana soisi annettavan ansaitun arvonsa.

Raskaansarjan mestariksi kruunattu Adonis Johnson (Jordan) viettää surutonta ja suojattua voittajan elämää Los Angelesissa, vihdoinkin valmiina kihlaamaan kuuroutuvan laululintusensa Biancan (Tessa Thompson) ja perustamaan perheen. Stallonen harmaantunut kehäraakki roikkuu tummassa tavaramerkkifedorassaan yhä kuvioissa kallonkutistajana, rippi-isänä ja valmentajana kumipalloa pompotellen ja nöyrän pragmaattisia onnenkeksimantroja mumisten, kuitenkin jo kypsänä luovuttamaan vastuun perinnön pystyttämisestä seuraavalle sukupolvelle, legendaarisen Apollo-isänsä varjosta nousseelle nuorelle suojatilleen.

Jos Rocky kantaa vielä 30 vuoden jälkeen syyllisyyttä siitä, ettei heittänyt pyyhettä ajoissa kehään, vaan antoi rakkaan kilpakumppaninsa ja ystävänsä kuolla käsivarsilleen, myöskään toisella puolen planeettaa, Kiovan koirankopissa, menneisyys ei ole jäänyt joulupäivään 1985, jolloin idän ja lännen yhteiskuntajärjestelmien hegemoninen kamppailu kutistui köysien sisään Moskovassa. Tuolloin Italialainen ori kukisti järkälemäisen steroidirobotti Ivan Dragon (Dolph Lundgren) lopulta 15. erässä. USA! USA! USA!

Rocky IV:n nöyryyttävän tappion myötä neuvostosankari vajosi katkeroituneeksi ihmissaastaksi vailla vaimoa, mammonaa tai kotimaata. Kauan ei Adonis ehdi kunnian valokiilassa paistatella, kun poikaansa vuosikausia verikostonsa murskaavaksi kouraksi julmin ottein koulinut Ivan näkee tv:stä tilaisuutensa tulleen. Venäläisdynamo Viktor (Florian ”Big Nasty” Munteanu) haastaa Adoniksen julkisesti otteluun, jossa nälkäisempi kaksikko purkaa Expendables-pappojen patoumia toisiaan takoen.

Kaikki Adoniksen ympärillä kehottavat häntä kieltäytymään tuhoon tuomittujen todennäköisyyksien itsemurhahankkeesta Godzillan pugilistisella pienieleisyydellä pumpattua, vajaa kaksimetristä lihavuorta vastaan. Ja miksi menestyjän pitäisikään riskeerata titteliään ja laatuaikaa tulevan lapsensa kanssa vain vastatakseen täysin tuntemattoman tappelupukarin taisteluhuutoon? No tietysti siksi, että veri velvoittaa kostamaan, ja kamppailu kelvollisuuden henkisessä juoksuhiekassa todistelemaan kolossi-isän veroisista kyvyistä.

Jokainen Bill Contin ”Gonna Fly Now”-fanfaarin tahdissa vintage-verkkareissa porrasjuossut tai hämyisillä saleilla varjonyrkkeillyt tunnistaa tarinasta tutut askelkuviot ja testosteronitroopit. Creed II:n voisi kuitata nostalgisena rahastuksena, mutta se olisi sama kuin syyttäisi urheiludraamaa tepsivästä treenimontaasista, jossa raahataan ruosteista rautaromua pitkin aavikkoa, tai viimeisten iskujen orgastisesta vaihdosta.

Pienen ruudun puolella todellisen tulikasteensa saaneen Caplen tehtävä Cooglerin työn jatkajana ei ole helppo, mutta ohjaajan onnistuu löytää kekseliäitä kuvakulmia kehässä, ulkopuolella taasen ujuttaa puhumatonta poltetta hiljaisiin nurkkiin. Silti, yllättävällä vauhdilla ja iskuvoimalla etenevässä elokuvassa elintärkeäksi energiapatukaksi sekä tuoreuden takaajaksi muodostuu ikonisia nostatussäveliä muun muassa Nicki Minajin, Kendrick Lamarin sekä Pharrellin rehenteleviin R&B-riimeihin sekoittava soundtrack.

Olipa hyvä, ettei Rocky aikoinaan kuunnellut managerinsa Mickeyn käskyä pysyä maassa, sillä nyrkkeilyn spektaakkeliluonteessa on vain jotain vastustamattoman vangitsevaa. Tavassa, jolla promoottorit puhuvat fyysisen rääkin revityn huipun saavuttaneista moderneista gladiaattoreista. Otteluillan sirkuksessa buustaavine sisääntulobiiseineen, pyrotekniikkoineen, välkkyvine strobovaloineen ja katsomoon kantautuvine kellon kilahduksineen. Siis barbaarista viihdettä parhaimmillaan.

Teksti: 2018 Samu Oksanen