John Fordin viimeinen western on eeppinen kertomus cheynneintiaanien matkasta vanhaan maahansa.
John Fordin myöhäistuotannon kiinnostavin teos on omalla kohdallani miehen viimeiseksi westerniksi jäänyt Cheyenne. Mielikuvituksen laukkaan nostava nimi, kiinnostava aihe sekä elokuvan myötä jätetyt jäähyväiset Monument Valleylle nostavat odotukset pilviin. Aivan joka osa-alueella nämä eivät täyty, mutta kelpo teos Fordin suurelokuva kaikesta huolimatta on.
Cheyenne on Mari Sandozin romaanin pohjalta tehty elokuvasovitus siitä, kuinka valkoisten jo pitkään sortamat cheyenneintiaanit saavat lopulta tarpeekseen kehnoista oloistaan. He nousevat hiljaiseen kapinaan, jättävät reservaattinsa ja aloittavat yli 1000 mailin mittaisen vaelluksen vanhoille kotikonnuilleen. Moinen ei tietenkään sovi armeijalle, joka lähettää intiaanien perään ratsuväen, jonka tarkoituksena on palauttaa cheyennet järjestykseen. Pitkä kissa ja hiiri –leikki on valmis.
Cheyenneä tehdessään Ford alkoi lähennellä seitsemääkymmentä, eikä hän enää juuri tuntenut iloa elokuvanteosta – siitä oli tullut hänelle pakkopullaa. Tämä on valitettavaa, sillä Cheyennen teko oli ollut hänen monivuotinen suunnitelmansa ja haaveensa. Voi vain kuvitella millaiseksi teos olisi voinut muodostua vuosikymmentä aikaisemmin, kun se tällaisenaankin on monin paikoin mestarillinen – jylhät kuvat Monument Valleysta ovat arvokas testamentti vanhalle ohjaajasuuruudelle.
Kokonaisuus on kuitenkin huojuva. Tarinan intensiteetin täydellisesti tuhoavan, farssimaisen Dodge City –jakson olisi voinut huoletta jättää tekemättä, niin ala-arvoinen ja hölmö se kaikessa kauheudessaan on. Taustakankaiden käyttö ei myöskään ole elokuvan arvolle sopivaa, varsinkin kun ne ovat näin selvästi näkyvillä. Muutama tiivistys sieltä täältä, Dodge Cityn poisleikkaaminen sekä näyttelijöiden työskentelyyn syvällisempi paneutuminen, niin Cheyennestä olisi hyvinkin voinut tulla ohjaajansa suuria teoksia.
Jos elokuva tehtäisiin nykypäivänä, olisi itsestään selvää että intiaaniroolit miehitettäisiin aidoilla intiaaneilla. Näin ei kuitenkaan vielä 1960-luvulla ollut ja tässä elokuvassa se korostuu aiempaa selkeämmin. Se että keskeisiin rooleihin valittiin Sal Mineon, Ricardo Montalbanin tai Dolores Del Rion kaltaisia näyttelijöitä, jotka puhuvat englantia täysin luonnollisesti, on liian keinotekoista. Asiaa ei yhtään auta se, että varsinkin kaksi ensin mainittua myös näyttelevät varsin vaatimattomasti. Muuten varsin nimekäs näyttelijäkaarti onnistuu mainiosti, miellyttävää oli nähdä Fordin mykkäelokuvien tähti George O’Brien pienessä roolissa.
Cheyenne on elokuva, josta olisi voinut toisella aikakaudella syntyä vaikka mitä. Tällaisenaan siitä jää hieman kitkerä jälkimaku, olihan se tarkoitus olla amerikkalaisen lännenelokuvan tunnetuimman ohjaajan upea joutsenlaulu paitsi rakastamalleen lajityypille, myös tavaramerkikseen käyneelle villin lännen maisemalle. Viimeisen elokuvansa, 7 naista Ford teki vuotta myöhemmin.
Teksti: © 2009 Kari Glödstaf
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA