Intialaissyntyinen, mutta nykyään Kalifornian elokuvakukkuloilla elantonsa ansaitseva Tarsem Singh tunnetaan uusimman The Cell (2000 USA) elokuvan lisäksi REM -yhtyeen musiikkivideoista kuin myös suurten brandien kuin Coca Colan ja Niken mainoksien ohjaajana. Se mikä yhdistää trendikkään ulkokuoren lisäksi musiikkivideoita ja tv-mainoksia on visuaalinen kerronta. Pelkästään Tarsemina tunnettu Singh ei hukkaa visuaalisia lahjojaan Cellissä. Katsoja saa tuntea huimaavan visuaalisen tunnevirran, kun ohjaaja kuljettaa katsojan sarjamurhaajan vääristyneeseen mieleen.

The Cellin pääosan on napannut musiikki- ja mallialalla paremmin tunnettu Jennifer Lopez (U-käännös Helvettiin), jonka nyt teattereissa pyörivä Häät Mielessä on (kuulemma) toista ääripäätä kuin Cell, siis kevyttä hömppäkomediaa. Viimeistä piirtoa myöten kuvankaunis Lopez saa kovan vastustajan Tarsemin surrealistisesta unimaailmasta, joka tasapainoisena lumoaa kuin myös hajottaa epätodellisuudellaan.

Sarjamurhaaja Carl Rudolph Stargher (Vincent D’Onofrio, The Full Metal Jacket) nappaa nuoria naisia ja teljitsee heidät tiiviiseen vesikammioon, joka alkaa täyttyä vedellä hitaasti. Nuoret uhrit joutuvat loppujen lopuksi pyristelemään vedessä pää katonrajassa ilmaa haukkoen. FBI -agentti Peter Novak (Vince Vaughn) on tutkinut Stargherin tyyliä ja rutiineja jo niin kauan, että tietää melkein missä sarjamurhaaja on. Lopulta murhaaja napataan, mutta tämä onkin vaipunut palauttamattomaan kooma-tilaan, kun samalla jossain viimeinen uhri yrittää vapautua vesikammiosta.

Jennifer Lopez on huipputekninen psykologi, joka huipputekniikan avulla yrittää auttaa pahasti skitsofrenisia ihmisiä. Sarjamurhaaja Stargher viedään myös psykologin luokse, jotta tämä yrittäisi päästä murhaajan vääristyneeseen mieleen ja sitä kautta hankkimaan sen tiedon rippeen, jolla vapauttaa kammiossa oleva viimeinen uhri.

The Cellin odotetusti voimakkaimmat ja parhaat kohtaukset käydään juuri Stargherin sekavassa mielessä. Ohjaaja Tarsemia on ollut auttamassa mm. kuvasuunnittelija Tom Foden ja erikoistehostelijat Clay Pinney ja Kevin Tod Haug, joiden työtulos näkyy tyylikkäänä unimaailmana. On toisaalta hienoa katsoa, kun kaikki todellinen vääristyy valheelliseksi, mutta se osaa pelottaa myös. Jennifer Lopez psykologina ei tunnu aivan uskottavalta, mutta mikä kieltää kauniin olemasta fiksu, joten hänen rikkumaton kauneudenpinta tässä pelottavan epätodellisessa unimaailmassa on nauttiva vastakohtaisuus.

Ilman Cellin loistavia maalauksen kaltaisia ajatusmatkoja se ei olisi paljoa mitään. Elokuvan juoni on useasti kierrätetty, eikä uusia loistavia ideoita pursu. Juoni muistuttaa pikaisesti Uhrilampaita tai mitä muuta tahansa sarjamurhaajan-metsästys -elokuvaa. Ajatusmatkat tuntuvat hiukan teennäisiltä jaksoilta, joiden määrää elokuvassa ei ole selitetty. Tällaista unimaailman epätodellisuutta katsoo mieluummin jossain taidemuseon screeniltä tai musiikkivideoiden säestyksellä, mutta täyspitkänä elokuvana se tuntuu kovin epätodelliselta ja tarpeettomalta.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen