Hitchcock sanoi kerran että ”elokuva on elämää, josta on tylsät kohdat otettu pois”. Monille Jim Jarmuschin tyyli on tuon lausunnon antiteesi eli äärimmäinen tylsyys. Jarmuschin tyyliä on aina hallinnut askeettinen minimalismi, jossa sanojen välissä olevat tauot merkitsevät enemmän kuin sanat. Hän ei käytä paljon kameraliikkeitä, vaan antaa tapahtumien tapahtua.

Jarmuschin uusimmassa elokuvassa Don Johnston (Bill Murray) herää uutiseen että hänellä on poika ja siitä alkaa Jarmuschille tyypillinen seikkailu Road Movien muodossa. Johnston lähtee naapurinsa painostuksesta kiertämään vanhoja heilojaan läpi, yrittäen selvittää kenen kanssa hänellä on poika. Myös Wes Anderson hyödynsi Murrayn salaperäistä renttucharmia ja keski-iänkriisiä uhkuvaa olemusta viimeisimmässä elokuvassaan The Life Aquatic with Steve Zissou, jossa Owen Wilsonin esittämä hahmo pelmahtaa Murrayn elämään hänen poikanaan.

Don Johnstonin matka rullaa eteenpäin kaupungista toiseen rouheiden etiopialaisrytmien säestyksellä. Hän löytää joka puolelta vihjeitä ja johtolankoja, jotka eivät oikeastaan ole johtolankoja laisinkaan. Hänen vastauksienetsintäretkensä ei näin ollen tuota tuloksia, vaan pelkkää turhautumista. Murray onkin Johnstonin täydellisen vähäeleinen henkilöitymä tässä suhteessa ja Jarmusch vielä sopivampi ohjaaja tarinaan.

Broken Flowers (2005 Yhdysvallat, Ranska) on moderni draama hyppyleikkauksineen ja takautumineen, mutta myös hillityn minimalistinen independent -elokuva. Jarmusch ohjaa elokuvan järkkymättömällä varmuudella ja jokainen kuva on suunniteltu ja sen paikka perusteltu.

Frederick Elmes ja Jay Rabinowitz muodostavat jälleen kerran tukevan taustajoukon Jarmuschin tyylille. Molemmat ovat työskennelleet Jarmuschin kanssa useassa elokuvassa aikaisemminkin. Varsinkin veteraanikuvaaja Elmes (Eraserhead, Blue velvet, Night on Earth) hoitaa osansa tyylillä. Pitkät autokohtaukset muistuttavat Abbas Kiarostamin tyyliä, mutta toisaalta kuvaus on myös perin amerikkalaista.

Joskus elokuvassa – ja muutenkin elämässä – mysteeri ei ole arvoitus, vaan vastaus. Kuten Johnstonin matkakin on täynnä vihjeitä poikansa äidin löytämisestä, niin on elokuvakin. Jo alkujakso leikittelee pinkin kirjeen asemalla elokuvassa ja sillä kuinka se on huomioarvoinen johtomotiivi tarinassa. Pinkit esineet ilmestyvät ja kutkuttavat olemassaolollaan, mutta eivät silti kerro mitään. Tämä arvoitusten ja mysteerien vyyhti huipentuu Jarmuschin tuotannon koskettavimpaan loppuun.

teksti: © 2005 Otto Kylmälä