Kuten kaikki varmasti tietävät, Bram Stokerin romaani Dracula on innoittanut ties kuinka monia kauhupätkien tekijöitä ties kuinka kauan. Ensimmäisenä Draculana valkokankaalla nähtiin Bela Lugosi ja myöhemmin hieman aristokraattisempi englantilainen Christopher Lee. Tuntuu ehkä hieman oudolta nostaa nyt näiden nimien rinnalle Gary Oldman. Joka tapauksessa vampyyrit ovat myyneet aina hyvin, oli kysymys mistä mediasta tahansa. Uusia kirjoja ja elokuvia vampyyreistä pukataan markkinoille jatkuvasti, uusimpana elokuvana lienee Carpenterin Vampyyrit.

90-luvulla Francis Ford Coppola teki oman versionsa Draculasta. Täytynee myöntää, että hänen versionsa ei ainakaan jää vanhempien varjoon, mikäli niitä voi edes verrata ikäeron vuoksi. Coppola on muokannut omaa Draculaansa aika vapaalla kädellä ja tämä ei miellytä kaikkia. Voisi kuitenkin ajatella, että Coppolan näkökulma tuo jotain uutta tähän vanhaan tarinaan, jonka jokainen meistä on varmasti kuullut ja nähnyt tarpeeksi moneen otteeseen. Sama vanha tarina ei välttämättä jaksaisi enää innostaa.

Elokuva alkaa, kun Transsilvanian prinssi Vlad Dracul menettää rakastettunsa hänen heittäydyttyään jokeen. Vlad kiroaa jumalansa ja tekee paholaisen kanssa sopimuksen ja muuttuu legendaariseksi, kuolemattomaksi vampyyrikreiviksi Draculaksi, joka muotoaan muuttamalla ilmestyy milloin ihmisenä, sutena, lepakkona tai sumuna ja häviää pelkällä tahdonvoimalla. 400 vuotta myöhemmin hän näkee kuvan naisesta nimeltään Mina, joka on hänen muinoin kuolleen rakastettunsa kaksoisolento. Dracula matkustaa Lontooseen löytääkseen Minan. Hän on tehtävässään päättäväinen, eikä anna minkään tulla hänen tielleen.

Jonathan Harker: “The Count, the way he looked at Mina’s picture fills me with dread. As if I have a part to play in a story that is not known to me.“

Periaatteessa Coppola on hyvin uskollinen monille alkuperäisen romaanin tapahtumille. Toisaalta hän luo tarinaan uuden juonen, jonka ympärille tutut elementit sovitetaan. Alkuperäisessä teoksessa Dracula ei tietenkään rakastu Minaan, eikä elokuvassa olevaa romanssia näin ollen synny. Muuneltua tarinaa lukuunottamatta Coppola on hyvin uskollinen henkilöhahmoille ja tapahtumapaikoille, kuten myös aikajärjestykselle. Kaikki eivät välttämättä pidä ohjaajan keksimästä romanssista, mutta toisaalta se tuo uuden elementin vanhaan tarinaan ja tekee siitä näin hieman värikkäämmän ja kiinnostavamman, ehkä jopa syvällisemmän. Kaikella kunnioituksella Bram Stokeria kohtaan, tietenkin.

Von Helsing: “We’ve all become God’s madmen, all of us“

Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kunnialla, ainakin melkein kaikki. Idea Oldmanista Draculana vaati pientä totuttelua, mutta loppujen lopuksi Draculasta jää varsin hyvä maku suuhun, jos nyt näin uskaltaa sanoa. Hänen karismaattinen ja voimakas olemuksensa sopii hyvin elokuvaan. Anthony Hopkins on toinen Coppolan oivaltama helmi. Kirjassa professori Von Helsing oli rutkasti lämpimämpi ja hienotunteisempi kuin Hopkinsin tulkitsema professori, mutta elokuvallisesti hieman räiskyvämpi Von Helsing toiminee paremmin. Keanu Reeves on ainoa heikko lenkki näyttelijöissä. Hän ei vieläkään ollut keksinyt kolmatta ilmettään vaan jatkoi niillä kahdella vanhalla, hyväksi todetulla ilmeellä. Hän on niin jäykkä Jonathan Harkerin roolissaan, että voisin luulla olevan vampyyri oikeasti ellen paremmin tietäisi.

Kaiken kaikkiaan Bram Stokerin Dracula (Dracula, 1992 / USA) on yksi Francis Ford Coppolan parhaista elokuvista. Sen arvoa nostaa merkittävästi se tosiasia, että 90- ja 2000-luvulla on tehty kovin vähän onnistuneita kauhu-elokuvia.

teksti: © 2001 Antti Honkala